Kun nu metal -pioneeri Kornin perustajiin kuulunut kitaristi Brian ”Head” Welch lähti omille teilleen vuonna 2005, suuntasi muu yhtye osin pakon sanelemana musiikillisille löytöretkille etsimään itseään, venyttämään rajojaan ja kokeilemaan rohkeasti milloin yhteistyötä dubstep-artistien kanssa, milloin kanavoimaan alkuaikojensa primiitivistä raivoa yhdessä bändin ensimmäiset levyt tuottaneen Ross Robinsonin kanssa. Toiset kokeilut onnistuivat paremmin, toiset huonommin, mutta kaiken kaikkiaan suunta ja fokus olivat hieman hukassa.
Headin tultua takaisin vuonna 2013 yhtye jätti kokeilut sikseen ja palasi perusasioiden eli funkkaavan grooven, Headin ja James ”Munky” Shafferin toisiaan täydentävien kitarariffien massiivisen äänivallin sekä eritoten tarttuvien biisien äärelle. Sillä tiellä se on myös pysynyt joitain maltillisia irtiottoja lukuun ottamatta.
Requiem tuntuu näin ytimekkäämmältä sekä helpommin sisäistettävältä ja avautuvalta kuin The Nothing, mitä se on jo 10 minuuttia lyhyemmän mittansakin puolesta.
Headin paluulevy The Paradigm Shift (2013) oli piristysruiske, jota Korn juuri silloin kipeästi tarvitsi. Seuraaja The Serenity Of Suffering (2016) jatkoi samaa rataa, mutta jäi hieman vaisummaksi muutamista lekan lailla päähän iskeneistä biiseistä huolimatta. The Nothing (2019) oli taas Korninkin mittapuulla erityisen ahdistava ja raskas, kun aina synkistä ja raadollisista teemoista ammentanut laulaja Jonathan Davis vei kuulijan keskelle henkilökohtaista helvettiään purkaen kaiken pahan olon, tuskan ja surun, mitä tämän päihde- ja mielenterveysongelmien riivaaman vaimon kuolema oli aiheuttanut. Davisille itselleen tärkeä ja terapeuttinen levy ei ollut helppoa kuunneltavaa ylitsevuotavan lohduttomuuden musertaessa kuulijansa alleen.
Nyt pimeyden keskelle kajastaa jo hieman valoakin. Requiem syntyi kiireettömänä aikana keskellä koronaa, mikä Kornin tapauksessa on tehnyt hyvää. Bändi on voinut sorvata kappaleitaan ilman aikataulupaineita ja Requiem tuntuu näin ytimekkäämmältä sekä helpommin sisäistettävältä ja avautuvalta kuin The Nothing, mitä se on jo 10 minuuttia lyhyemmän mittansakin puolesta.
Nyt Davis loistaa tavanomaista vapautuneemmin koko skaalallaan.
Myös Davis on ollut tavallista enemmän läsnä jo sävellysvaiheessa ja se kuuluu myös entistäkin hiotumpina lauluosuuksina. Tuplaukset, triplaukset, harmoniat ja hetkessä death metal -örinästä lastenlaulumaisiin rallatteluihin muuttuvat laulut eivät ole Kornissa mitään uutta, mutta nyt Davis loistaa tavanomaista vapautuneemmin koko skaalallaan. Päätösraita Worst Is On Its Wayn scat-osuus taas saa varsinkin pitkän linjan fanin suun virneeseen.
Korn todellakin tietää vahvuutensa ja osaa käyttää kaikkia pakkiin vuosien varrella kertyneitä työkaluja oikealla tavalla. Vaikka tuttuja kaikuja voikin kuulla yhtenä hetkenä Take A Look In The Mirrorin (2003) ajoilta, toisena taas vuoden 2007 nimettömän kahdeksannen albumin suunnalta ja levy myös päättyy ujoon nyökkäykseen Blind-kappaleen lopun bassottelulle, itsensä apinoimiselta vältytään.
Jo ensikuulemalta parhaiten mieleen porautuneina biisitärppeinä mainittakoon Hopeless And Beaten, kokeellisempaa laitaa edustava Lost In The Grandeur sekä jo mainittu Worst Is On Its Way.
