Mukiinmenevää maanisdepressiivisyyttä – Korn on nu metalin lakipisteen paremmalla puolella

Korn
The Serenity Of Suffering
Roadrunner

Kun on Kornista kysymys, nousee hattu päästä jo silkan sinnikkyyden puolesta. Vuosituhannen vaihteen nu-metal -lähettilään viitta ei ole sieltä kiitollisimmasta päästä, mutta niin vain kalifornialaisyhtye on pitänyt päänsä pinnalla, musiikillisia avainehtojaan juuri uhraamatta. Kaksitoista pitkäsoittoa on kova luku mille tahansa viimeiset kymmenen vuotta marginaalimusiikkia levyttäneelle yhtyeelle, mutta jo itsensä alituinen, maltillinen mutta tyylitajuinen haastaminen on vain ja ainoastaan rohkeaa.

Yleisen näkemyksen mukaan sekä Kornin että sen puolivahingossa käynnistäneen musiikkisuuntauksen lakipiste tuli vastaan kaksi vuotta työstetyn ja jonkun tarinan mukaan jopa kolme miljoonaa dollaria maksaneen Untouchablesin (2002) jälkihöyryissä. Onkin sikäli mielenkiintoista tarttua yhtyeen uusimpaan, jonka lähimmäksi vertailukohdaksi ainakin vokalisti Jonathan Davis osoitti nimenomaan edellä mainitun Iisakin kirkon. Eikä laulajansa ihan väärässä ole, sillä The Serenity Of Sufferingin yleissoundi on eittämättä raskainta sitten Take A Look In The Mirrorin (2003).

Vaikka onkin koko lailla voimaannuttavaa pitkästä aikaa tuntea lahkeidensa lepattavan Fieldin bassolätkytyksen tahdissa, ei rouhinta ole bändin kontekstissa edelleenkään itseisarvo. Viime albumin (The Paragdim Shift, 2013) kivijalaksi muodostuneet toinen toistaan tahmaisemmat melodiat pitävät yhä pintansa, mutta näiden ympärille kasatut äänivallit ja Davisin poikkeuksellisen matalalta jyrähtävät murinat antavat jälleen uuden syyn ihmetellä Kornin jatkuvaa mutta toimivaa formulansa viilaamista.

Ripaus alkuaikojen maanisdepressiivisyyttä luo mukiinmenevää tuoretta latua tämän päivän Kornille, jonka viime aikojen valttikorttina voi pitää alaviremetallin ja kevyehköjen kone-elementtien jämäkkää balanssia. Nähtäväksi kuitenkin jää missä kohtaa sinänsä yksiulotteinen pyörä lakkaa pyörimästä ja sirkus huutaa potkua perseelle.