Kornilta odotetaan jokaisen julkaisun kynnyksellä mullistavia tekoja, jotka määrittelisivät uudelleen kaiken bändiltä tähän asti kuullun ja näyttäisivät väylää kokonaan uusille virtauksille. Osittain tästä syystä bändin pieni heltyminen perinteisemmän rock-ilmaisun suuntaan, kolmen vuoden takainen Untouchables-albumi, leimattiin useammin epäonnistuneeksi kuin valloittavaksi. Metallimiehet kuitenkin tykkäsivät, esimerkiksi Machine Headin Robert Flynn kehui levyä estoitta.
Biisiainekseltaan vaisu Take A Look In The Mirror (2003) jäi välipalaksi ja seitsemännellä levyllään Korn on tekemässä kompromissia, antamassa katetta johtotähtiajattelulle ja turvaamassa olemassaoloaan vanhaan nojaamalla. Puolen albumin verran se luottaa rymistelyynsä ja rytmittelyynsä hakien toisella puolella jotakin, jota voisi sanoa tuoreeksi.
Jonathan Davisin tuottajakumppaneina vaihtelevat The Matrix- kolmikko (perinteisemmät biisit) ja Atticus Ross (uutta hakevat), joista kaikki ovat myös osallistuneet lauluntekoon. Kappaleet on jaettu ryhmiin tuottajakumppanin mukaan ja albumin kaareen saadaan näin neljän biisin mittaisia irtiottoja.
Atticus Rossin kanssa väännellyt biisit ovat ohjelmoinneiltaan pidemmälle vietyjä. Tyypillisempi Kornin rytmiryhmäilottelu sivuutetaan osittain, tai ainakin sitä pidätellään pitempään, ja tilalle ladotaan teollisempaa lähestymistä ja studiokikkaa. Omituisuusaste kasvaa. The Matrixin kanssa valmistellut jyrät tahtovat jäädä vertailussa valjuiksi. Osa niistä on niin tusinatavaraa, että ne valahtavat kalpeiksi minkä tahansa aiemman Korn-levyn köyhimpien esitysten vieressä. Osansa on tietenkin silläkin, että rajummin ohjelmoitujen biisien seasta löytyvät levyn komeimmat laulumelodiat. The Matrix -trioa ei kuitenkaan voi asettaa suoraan syytteeseen, sillä he ovat osallistuneet myös Atticus Rossin osuuden musiikin kirjoitukseen.
Toisen kitaristinsa Jeesuksen bändiin menettäneen ryhmän olisi toivonut palavan kuin kiirastulen polttamana, mutta Kornin taito kiinnostavien laulujen tekemiseen alkaa ehtyä. Aiemmin sen sävellykset ovat herättäneet yhtä paljon inhoa ja vihaa kuin varauksetonta ihailua. See You On The Other Siden lepsuimpien kappaleiden aikana tulee välinpitämätön olo, ja se lienee pahinta mitä Kornin levyllä voi tapahtua. Puolen kymmentä biisiä vilkkuu virkeänä kuin energiajuomalla ladattu kaniini, mutta kokonaisuus taipuu tylsäksi, vaikka kuinka säkkipilliin puhalletaan.
