Kun Kula Shaker muutama vuosi sitten ilmoitti paluustaan, ei asiaa edes uutisoitu kunnolla. Sama kollektiivinen hiljaisuus vallitsi, kun bändi julkaisi vuonna 2007 paluulevynsä Strange Folkin. Ne, jotka kyseisen levyn kuitenkin tarkistivat, joutuivat pyörtämään käsityksensä Kula Shakerista. Kyseessä oli yllättävän verevä paluu yhtyeeltä, jolta kukaan ei enää odottanut mitään.
Vaikka päällisin puolin monikaan asia ei ole muuttunut, eroaa Kula Shakerin kakkosversio varsinkin henkisesti edeltäjästään. Yhtyeen sanoitukset nojaavat yhä joiltain osin hippimystiikkaan ja kansantaruihin, mutta niistä puuttuu 1990-luvun tuotantoa leimannut naivismi ja romantiikka – aivan kuin Kula Shaker olisi pudonnut suoraan pilvistä polviaan myöten maahan. Radikaalein muutos on kuitenkin tapahtunut yhtyeen yleissoinnissa. Vielä Strange Folkilla kyseessä oli ennen muuta sähköinen rockyhtye, mutta nyt sen ilmaisu on vahvasti akustinen ja riisuttu. Parhaimmin tämä näkyy Rubyn kaltaisissa mollivoittoisissa kappaleissa, joita vanhan Kula Shakerin olisi ollut hyvin vaikea kuvitella esittävän.
Pilgrim Progress on Kula Shakerin ensimmäinen onnistunut irtiotto omasta menneisyydestään. Enää ei sen tapauksessa tarvitse nostaa esille hölmöjä ulkomusiikillisia seikkoja tai sanoituksellisia kömmähdyksiä, sillä kerrankin pelkkä musiikki puhuu puolestaan.