Kuolemanlaakso soittaa kolossaalista musiikkia. Pitkät ja hitaat kappaleet runnotaan läpi todella raskaasti, ja vaikka ääntä ja nuotteja on välillä vain vähän, Tulijoutsenen mahtipontisuus säilyy koko ajan. Kuten doomissa yleensäkin, pelkistäminen ja toisto ovat Tulijoutsenella suuressa asemassa. Silti biiseissä tapahtuu paljon, kun pienillä nyasseilla mustennetaan jo valmiiksi epätoivoisen synkkää ilmapiiriä.
Toisella levyllään Kuolemanlaakso myötäilee edelleen esikuvaansa Triptykonia. Tulijoutsenen olemus vertautuu tuohon Celtic Frostin tuhkasta nousseeseen yhtyeeseen kitaratyyleineen, tempoineen ja samanlaisen jyhkeytensä vuoksi. Yhteistyökin jatkuu debyytin malliin, sillä Triptykon-kitaristi V. Santura tuotti Tulijoutsenen.
Swallow The Sun -laulaja Mikko Kotamäki käyttää ääntään monipuolisesti, sillä miehelle omimman rouhean mörinän ja black-rääkyjen lisäksi puhdas laulu ja puhekin saavat tilaa. Kotamäen suoritus piiskaa matelevaa ja mammuttimaista doomia eteenpäin ja Kuolemanlaakson lanaus ruhjookin kaiken alleen. Murskajaiset katkaisee vain Glastoburyn lehto, joka tuo outoa yökerhotunnelmaa keskelle levyä, vähän kuten Slow, Love, Slow Nightwishin Imaginaerumilla. Kuolemanlaakson kyvyistä kertoo sekin, ettei levyn raskas ja pahaenteinen tunnelma katkea, vaikka tyylilaji muuttuu välillä.
