Kuusumun Profeetta, Circle, Rättö ja Lehtisalo, Eleanoora Rosenholm ja niin edelleen – porilaisten outolintujen suma aiheuttaa hämmennystä yleisössä. Mikä on kunkin yhtyeen kantava idea? Minkälainen on kunkin oma muotokieli? Ja miksi niissä kaikissa on samoja tyyppejä?
Kaiken lisäksi ainakin Kuusumun Profeetta ja Circle ovat alituisessa muutoksen tilassa. Circle on jo onnistunut hävittämään oman identiteettinsä lähes täysin ja Profeettakin on käynyt viiden levyn aikana läpi melkoisen metamorfoosin. Lyhtykujan teatterimusiikin ja hevimessun sekasotku on hyvin kaukana kahden ensimmäisen suomenkielisen levyn luonnosmaisista, polveilevista luontolauluista, joita leimasivat kaikkinainen kepeys ja luontevuus.
Esitykseltään suurieleinen ja tunnelmaltaan ylettömän raskas Lyhtykuja sen sijaan maistuu liian tietoisesti rakennetulta kokonaisuudelta. Äänikuvassa on tavaraa niin maan perusteellisesti, että se tuntuu rokatessa tukkoiselta, vaikka puhaltimia ei tällä levyllä kuulla lainkaan. Toisinaan Mika Rättö kiljuu kovempaa kuin Kirka 80-luvun hevirock-kaudellaan. Silti musiikki kuulostaa vain vähän Teräsbetonia rankemmalta eikä juurikaan huumorintajuisemmalta.