Porilainen kulttiyhtye on saanut kantaa halki historiansa progebändin viittaa, välillä aiheesta, välillä ei. Huutoja hiljaisesta huoneesta -albumin kohdalla pitäisin otsaleimaa ansaittuna. Yhtye on tuskin kertaakaan suomenkielisillä levyillään liikkunut näin lähellä klassisen progressiivisen rockin maailmaa. Visiitti juurille on todella onnistunut, energialtaan tuore ja yhtyeen vahvuuksia oivaltavasti hyödyntävä.
Selkeistä tyylihistoriallisista vertailupisteistään huolimatta Kuusumun Profeetan ilmaisu ei missään vaiheessa ole täysin asettunut perinteisen rokkibändiyden raameihin. Levyltäkin kuultuna musiikki poikii vahvasti poikkitaiteellisia mielleyhtymiä, jotka vievät erityisesti teatterin suuntaan. Kuuntelenko mieletöntä musikaalia, psykedeelistä laulelmailtaa vai progeksi puetun runouden ulottuvuuksia tutkivaa rock-oopperaa?
Jossakin vaiheessa etenkin hevimmän meiningin kanssa flirttailu lirvautti profetoinnin rasittavan puolelle, mutta Huutoja hiljaisesta huoneesta -levy ei anna taiteilun rikkoa taide-elämystä. Toki nytkin ilmaisulliset säädöt ovat etenkin solisti Mika Rätön kohdalla rajun puoleiset. Rättö on teatraalinen, yliampuva ja mielipuolinen eli aivan loistava. Totaalinen heittäytyminen, teeskentelemätön oman persoonan peliin pistäminen ja mahtava lauluvoima tekee kertojaäänen nuorallatanssista palkitsevaa seurattavaa. Varsinkin kun hän ei ole koskaan yksin, tyhjän päällä.
Yhtyesoiton, tuotannon ja sävellysten puolesta neljän vuoden tauon jälkeen syntynyt yhdeksän laulun mittainen matka on Kuusumun Profeetan tasapainoisin ja ehjin kokonaisuus. Albumimittaisen kaaren kantavuus ja sadunomaisen tunnelman rikkoutumattomuus tekee levystä erittäin nautinnollisen kuunnella.