LARRY GARNER: Once Upon The Blues

Tervehdin ilolla Larry Garnerin tapaa noudattaa alkuperäistä blues-asennetta tekemällä lauluja mistä tahansa tämän hetken ilmiöstä, johon hän törmää. Alan klassisia lyriikkoja on lainattu jo liikaa. Tarinat tietokoneviruksesta, kleptomaaninaisesta tai liikenteestä toimivat mainiosti, kiitos Garnerin verbaalisen sujuvuuden.
Yllättäisipä hän vielä musiikillisestikin. Ikävä kyllä mies tyytyy B.B. ja Albert Kingin ja Muddy Watersin eväisiin, mitä nyt Where Blues Turn Black lähestyy aihetta snadisti avarammin ja pari raitaa sytkyttää lähes funkysti. Urkuvetoinen, ajoittain harpulla vahvistettu bändi soittaa miellyttävän rennosti ja lämminääninen Garner kitaroi hienosti, varsinkin hitaalla, masokistimisusta kertovalla I Ain´t The Onella. Mutta miksei Louisianan Baton Rougesta tuleva blues-mies heijastele soitossaan kotiseutunsa (etenkin rytmisesti) rikasta perinnettä kuin kepeästi rumbailevalla, Ernest Williamsonin rennon pianon sävyttämällä Muddy Riverillä? Se on sääli.