LEFTFIELD: Rhythm And Stealth

LEFTFIELD
Rhythm And Stealth
Hard Hands

Neil Barnes ja Paul Daley olivat mahdottoman tehtävän edessä toisen albuminsa kanssa. Kaksikon suitsutettu esikoisalbumi Leftism oli mykistävä levy – ei ainoastaan tanssimusiikkipiireissä, vaan koko populaarimusiikin historiassa. Musiikin tekijöille tuollaisen asian tiedostaminen voi muodostua ongelmaksi. Näin kavi myös Leftfieldille. Uutta levyä tehtiin kolme vuotta, jona aikana sen tekeminen aloitettiin ja lopetettiin lukuisia kertoja. Valmiita raitoja on prosessin aikana kerääntynyt varastoon huhujen mukaan kymmenittäin.
No, kuinka sopan keittämisessä lopulta onnistuttiin? Siinä missä kolme vuotta kiillotettua Rhythm And Stealthia edeltänyt Leftism muutti maailmaa yhdistämällä ennakkoluulottomasti mm. housea, technoa ja dubbia, ei uusi albumi muuta mitään. Jatkaessaan Leftismin viitoittamaa tietä Rhythm And Stealthista puuttuu se radikaali aines, joka teki Leftfieldistä edellisellä kierroksella niin poikkeuksellisen – etenkin, kun monista bändin pionerisoimista soundeista on kuluneiden vuosien aikana tullut osa tanssimusiikin valtavirtaa. Tämä puolestaan tekee Leftfieldistä ikävästi vertailukelpoisen muihin alan artisteihin nähden ja legendojahan ei pitäisi voida verrata mihinkään.
Hieman negatiivinen sävyni ei tarkoita sitä, että Rhythm And Stealth olisi huono levy. Sillä on loistavat hetkensä, mutta kokonaisuutena ja fiilistasolla jotain jää puuttumaan. Parhaat yksittäiset raidat ovat singlenä julkaistu Phat Planet, dubbia ja housea sotkeva Chant Of A Poor Man sekä Nicole Williksen laulama eteerinen Swords. Afrika Bambaataan tahdittama Africa Shox kuulostaa keinotekoiselta ja loput raidoista eivät millään jää mieleen pyörimään.