Vuosituhannen vaihteessa Turin Brakesin The Optimist LP (2001) antoi minulle tärkeän opetuksen. Siinä missä muu tuolloin kuuntelemani musiikki tavoitteli taivaita yliampuvin sähkökitara- ja jousisovituksin, muistutti Turin Brakes että voimakkain tunnelataus voi syntyä pienimuotoisen soitinnuksen ja seesteisyydessäänkin jännittyneen tulkinnan varassa.
Sittemmin maailma on muuttunut enemmän kuin Turin Brakes. Yhtyeen kahdeksas levy tukeutuu sinällään luotettaviin vetovoimatekijöihin: hartaasti rakennettuihin melodioihin, heleään soittoon sekä Olly Knightsin ja Gale Pardjanianin pinkeään laulantaan. Ilmaisun äärellä on kuitenkin vaikea uskoa, että orkesteri on joskus edustanut jotakin uutta ja tuoretta. Vaikka musiikin omistautuneisuudessa on oma charminsa, lentää kokonaisuus matalalla.
Invisible Stormin suurin ongelma on musiikin pidätelty tarkoituksenmukaisuus. Tehotoistolla saa kyllä hiottua Lost In The Woodsin ja nimikkoraidan kaltaisiin kaunokkeihin himmeää hohtoa, mutta yleistunnelman pinnasta tunkkaisuus ei irtoa millään. Maailmassa, jossa levyn esittelemät sävelkulut on kirjoitettu moneen kertaan – ja jossa The War On Drugsin kaltaiset yhtyeet koostavat perinnelainoja kokonaan uusiksi universumeiksi – Turin Brakes pelkistyy parhaimmillaankin lähinnä taustakaiuksi.