Jyväskyläläisessä Laivueessa soittanut Ville Puronaho esittelee Suonuotio-sooloprojektinsa esikoislevyllä vain yhden uuden kappaleen. Mittaa tulokkaalla Hei heillä onkin sitten puoli tuntia. Ja mikä parasta, kappale kestää vaivatta minuuttiensa taakan. Lämpimästi turruttava esitys tarjoaa luontevan tilan niin viivyttelevälle johdattelulle, soljuville teemanmuunnoksille kuin hiljaisen onnen äärelle johdatteleville ajatuksillekin.
Tavallaan Hei hei riittäisi levyn ainoaksi sisällöksi. Sen seuraksi on kuitenkin plaseerattu kaksi vuotta sitten julkaistun sähköisen ep:n kolme kappaletta. Yhdessä laulut kietoutuvat heliseväkuoriseksi rungoksi, josta oksittuu vuoroin eteerisiin sfääreihin johdatettua arkifolkia ja vuoroin kraut-meditaatiota terävänleikkisästi elävöittäviä kitaraleadeja. Yksittäiseksi kohokohdaksi määrittyy vaimeasti hälypehmennetty Nelostie, jolla War On Drugsin sävyttämä laajakangasmaisema holvautuu portiksi Wojciechin satumaailmaan.
Vaikka kutkuttavasti loimottava Suonuotio hohkaa niin tervaksen lämpöä kuin aarnivalkean illusorisuuttakin, ei levy johda kertaakaan harhaan. Pikemminkin Puronaho luottaa taiteessaan äärimmäiseen avoimuuteen. Vailla notkahduksia etenevä ilmaisu on täynnä lumoavia arvoituksia ja konkreettisia ohjeita, joiden avulla musiikin ytimeksi voi löytää musiikin itsensä.