Kovimmaltakin fanilta vaaditaan erityistä tarkkaavaisuutta jos haluaa pysyä mukana Neil Youngin julkaisuvauhdissa. Barn on arkistosarjan äänitteet mukaan lukien neljäs Young-albumi tänä vuonna mutta ensimmäinen uutta materiaalia sisältävä levy sitten Coloradon (2019), jolla Crazy Horse teki paluun viiden vuoden tauon jälkeen.
Edeltäjänsä tavoin Youngin latostudiossa Rocky Mountainsin suojissa ikuistettu Barn on mahdollisimman luontevaa jatkoa Coloradolle. Rytmikaksikko Billy Talbotin ja Ralph Molinan sekä eläköityneen Frank Sampedron korvanneen vuosikymmenten takaisen Crazy Horse -veteraani Nils Lofgrenin kanssa jatketaan siitä mihin edellisellä kerralla jäätiin. Barn on mainio vaikkakin yllätyksetön yhdistelmä tuttua rauhallista Neil Youngia ja yhtä lailla turvallista Crazy Horsen painavasti säestämää särökitaraista tykitystä.
Youngin ja bändinsä rakastettavan romuluinen ja välillä holtittomankin kuuloinen soitto muuttuu taas kerran silkaksi sielukkuudeksi.
Teksteissään Young pitäytyy keskeisimmissä teemoissaan. Rakkauden vaaliminen ja ympäristönsuojelun elintärkeyden selkokielinen alleviivaaminen saavat seurakseen lapsuus- ja nuoruusmuistoja. Harvestin (1972) makuisesti huuliharpun värittämä ja Nils Lofgrenin haitarin täydentämä Song Of The Seasons kiteyttää Youngin luontosuhdetta. ”In the colors of the falling leaves I see nature makes no mistake”. Canerican palaa aikaan, jolloin kanadalaisnuorukainen suuntasi rajan yli etelään liittyäkseen bändiin. Tässä tapauksessa Buffalo Springfieldiin. Human Race on Crazy Horsen jyräävyyttä myöten albumin vihaisin purkaus. ”Where are the children gonna run and hide all the fires and floods today’s people have left behind.”
Barnin magnum opus on verkkaisen meditatiivisena etenevä ja rosoisen kitaraimprovisoinnin kruunaama Welcome Back, jolla Young myöntää oman muuttumattomuutensa. ”I’ve been singing this way for so long.” Crazy Horsen ”enkelikuoron” kera naiiviuttaan häpeämätön Don’t Forget Love on herkkä päätös levylle, jolla Youngin ja bändinsä rakastettavan romuluinen ja välillä holtittomankin kuuloinen soitto muuttuu taas kerran silkaksi sielukkuudeksi.
