Levyarvio: Karhean rouhevaa niin kuin vain Neil Young/Crazy Horse -yhdistelmältä voi vaatia – Return To Greendale noudattelee orjallisesti emoalbumin linjoja

Neil Young & Crazy Horse
Return To Greendale
Reprise

Audionovelliksi ja rockoopperaksikin tituleerattu Greendale ilmestyi elokuussa 2003 ja Return To Greendale äänitettiin livenä kuukautta myöhemmin. Ensin mainittua ei lasketa Neil Youngin parhaisiin töihin eikä tämäkään tupla-cd sinne pääse, vaikka periaatteessa toimiikin hyvin, varsinkin koskettavan tarinansa vuoksi.

Musa kulkee sillä verkkaisen jylhällä, karhean rouhevalla tavalla, joka tekee Young/Crazy Horse -yhdistelmästä lyömättömän rock-bändin, mutta tiettyä pettymyksen tunnetta ei voi välttää kun levy ei lainkaan tarjoa Neilin ja nyttemmin jo eläköityneen Frank Sampedron hurjaa kitarakeskustelua. Poncho on kyllä tässä mukana, mutta soittaa vain Wurlitzeria eikä Youngkaan juuri innostu sooloilemaan.

Kun biisit seuraavat toisiaan tarinankerrontaan keskittyvän emoalbumin järjestyksessä, uudet soolot olisivat tuoneet huomattavan bonuksen kuulijalle ja alleviivanneet ”novellin” pointteja, jotka kertovat paljonkin nyky-Amerikasta ja sen sairauksista: ekologisesta välinpitämättömyydestä, korporatiivisuudesta, tv:n överiksi menneestä vallasta sekä pienen ihmisen taloudellisesta ahdingosta ja kamppailusta noiden massiivisten valtarakenteiden paineessa. Sopivassa tilanteessa jonkun hermo pettää ja tulokset ovat traagisia, kuten (kuvitteellisessa) Greendalessa kävi. ”Now you got to pay up/you can count on that” Bandit-kappaletta lainatakseni.