Jos vaimea ääni jätetään yksin, se muuttuu voimakkaaksi. Niinpä on turha ajatella vähäeleisen musiikin olevan aina hiljaista. Ja yhtä väärin on arvella hidastempoista musiikkia lähtöjään rauhalliseksi. Tosiasiassa verkkaisimpaankin siirtymään voi kätkeytyä tunteiden ukkosmyrsky.
Cats Of Transnistria tuntuu julistavan tätä joka solullaan. Vaikka yhtyeen laulut ovat lähes liioitellun hitaita, lähinnä särjetyn kitaran, kosketinja jousinauhojen sekä kuulaan laulun varaan ripustettuja, on Opium yksi äänekkäimmistä levyistä, joita olen aikoihin kuullut. Jokainen nuotti leikkaa hiljaisuuden niin ilmaisuvoimaisena, että musiikkia voi pitää vallankumousten sarjana. Eikä yhdelläkään äänellä ole kiire pois seuraavan alta; jokaisella on tilaa etsiä syvintä kauneuttaan.
Opiumin yhtälö on helppo jäljittää shoegazingin äänipyörteisiin, Low’n kaltaisiin slowcoren majesteetteihin tai Beach Housen pehmeään dramatiikkaan. Levy ei kuitenkaan pelkisty maailmalta laivatun sanoman kierrätykseksi. Huolellisesti työstetyssä äänimaailmassa väreilee hennon spontaani vire, joka kielii soittajien aidosta lumosta ääniensä äärellä. Ja vaikka verkkainen ilmaisu sulattaa kappaleet kiinni toisiinsa, erottuu sieltä täältä mieleenpainuvia melodioita, joiden kannattelemat tunteet ovat jäljittelemättömän monitulkintaisia.
Kokonaisuus vaatii syventymistä ja kärsivällisyyttä, mutta palkitsee. Opium on täynnä varjoja, joiden takana paistaa unikonpunainen aurinko.
