Levyarvio: Doe Paoron uuden levyn pop groove on kypsää ja täyteläistä, mutta taika ei kestä loppuun saakka

Doe Paoro
Soft Power
Anti-

Losangelesilainen Doe Paoro on ehtinyt kahdella edellisellä albumillaan kokeilla kaikenlaista indie popista dubstepiin ja r&b:hin. Soft Power osoittautuu hänen toistaiseksi helpoiten sulavaksi hengentuotteeksi.

Brittimaisemiin suuntaava kolmoslevy tarjoilee retrosoulia, AOR-tunnelmia ja 1960-luvun tyttöpoppia tuotannollisesti tähän päivään viskattuna.

Lopputulos on varsin kypsä ja täyteläinen. Paoron bändin pop groove on varman ammattimaista, ja Paoro pärjää keulilla hyvin. Laulu on jäntevän vaivatonta, ja etenkin alkupään kappaleissa on hyvää imua.

Maino avausbiisi Over kuulostaa siistityltä Amy Winehouselta. Ei siis hirveästi ihmetytä, että levyn tuottajaksi paljastuu Winehousenkin kanssa työskennellyt Jimmy Hogarth.

Puolivälin jälkeen Soft Powerin taika alkaa kuitenkin hyytyä. Tuntuu siltä, että nämä sävelet on kuultu jo monesti ennenkin. Pastissimaisuus puuduttaa, ja korvat alkavat kaivata artistilta persoonallisempaa otetta.

Valittu tyylilajikin tuntuu kulahtaneelta – hittikamaa tämä olisi voinut olla reilu kymmenen vuotta sitten.

Vaikka vikalistaa riittää, on Soft Power silti miellyttävä kokonaisuus. Aikuiseen malliin musisoiva Paoro porukoineen istuu hyvin vaikkapa illanistujaisten taustagrooveksi – kunhan osallistujat ovat vähintään kolmekymppisiä.