Tukholman sleazerock-kurkojen kuudes albumi on verevä kokoelma liian kivoja biisejä. Rust-albumille (2019) pestattu vokalisti Gabriel Keyes on laulajana bändin tähänastisista paras, mutta hemmolla on suttuiseen katurockiin liian kiltti soundi.
Ehkä Crashdïet on nykyisellään muutenkin liian hienostunut enää sleaze-karsinaan kuuluakseen, sillä koko levyä leimaa sama kiltteys kuin laulajaa. Automatonin riffeissä on imua ja melodioissa vaihtelevuutta. Säästellen käytetyt sovitetut kosketintehosteet tuovat yhtyeen ilmaisupalettiin tuoretta värinää. Kertsimelodioiden tarttuvuudessakaan ei ole vikaa, mutta biiseistä puuttuu vaaran tuntu – sellainen ”me vastaan muu maailma” -tyyppinen riidanhalu, josta kuolemattomat katurockanthemit on tehty. Missä ei tietenkään mitään vikaa, ellei kuulija odota katurockilta tietynlaista tahallista ärsyttävyyttä.
Vuonna 2005 Crashdïet kuulosti vielä räjähdysherkältä, siltä että se saattaa arvaamatta iskeä vastaantulijoille tiiliskiven hampaisiin. 2022 se on about yhtä vaarallinen kuin H.E.A.T. – kohteliaiden naapurinpoikien harmiton rockbändi. Asiaa valitettavasti korostaa myös Powerline kappaleessa vieraileva Steel Pantherin glam-koomikko Michael Starr.
