Pisarat osuvat lasiin. Lyönnit ovat selväpiirteisiä, pyöreitä ja ryöppyäviä. Lasi vastaa jokaiseen iskuun kauniilla mutta etäisillä taajuuksilla. Näissä vastauksissa soi Agnes Obelin musiikki.
Tanskalaispianisti ei kuitenkaan tyydy sateen orgaaniseen minimalismiin. Vaikka hänen elokuvallisessa ilmaisussaan asuvat niin vesivihmojen kuin niitä riepottavien tuultenkin henget, määrittävät sointia myös laboratorio-olosuhteet ja moderni kurinalaisuus. Myopian sumusilmäinen kohtalokkuus välittyy ensisijaisesti viilein ja eristäytynein sävyin.
Sattumansijaa sommitelmasta ei löydy. Sovitusten keskittynyt balanssihakuisuus sekä suoraan sydänlihakseen suunnatut sävellinjat ohjaavat kokemusta niin määrätietoisesti, että lauluihin ladatut mielikuvat pääsevät oikeuksiinsa vain harvoin. Hillittyjen tunneskaalojen, taivaallisten kamarijousien ja epäröimättä avartuvien laulumelodioiden syvämietteinen synteesi on lähestulkoon liian täydellinen, liian vastaansanomaton.
Niinpä Myopia pelkistyy unelmaksi ilman kohtaamista. Herkistyneimmilläänkin musiikki jää lasin taakse, osaksi sadetta, sarjaksi ääniä jotka ovat valmiita antautumaan käytettäviksi mutta liian ylpeitä paljastaakseen itsestään mitään syvempää.
Ehkä se on tarkoituskin.