Muun muassa Tundramatiksista ja Bad Ass Brass Bandista tuttu laulaja-hanuristi on tehnyt soololevyn, joka nyt ei valovuosien päässä ainakaan ensin mainitusta yhtyeestä ole, mutta edustaa silti joltistakin käännettä Masalinin uralla. Miehen artistipersoonassa on aina ollut jotakin venkoilevaa, kliseisimpiä sävel- ja sanamuotoja karttavaa, ja samalla kyllä myös pyrkimystä vilpittömään tunneilmaisuun. Mutta hieman kiusaannuttavasti nimetyn sooloalbumin avaava Tuuliajolla pääsee vähän yllättämään: siinä on jopa maltillisia stadionindien kaikuja ja ysärimäistä kitara- ja elektrosoundia. ”Minä ja elämäni kolmekymppisenä” -tyyppinen tunnustuksellisuus on Masalinin mittapuulla suoraa puhetta.
Toisaalla levyllä haitarikin soi ja visiot erkanevat katutason tilannekuvauksesta surrealistiseen lemmenhuuruun asti, mutta kokonaisuutena tämä on odotuksiin nähden popmaista ja helppoja tarttuvuustäkyjä tarjoilevaa musiikkia, vaikka pohdinta vakavaa onkin. Aivan kiinnostava puolituntinen, mutta jotain yhtä joukosta erottuvaa kuin säestyksettä laulettu ja hienosti maaliin kantava Gospel sumun keskellä – Hiljaisuuden kappelissa saisi olla lisääkin.
