Levyarvio: Goottiseurakunnan suosikkivirret ylimmältä valtaistuimelta – Lord Of The Lostin uutuudella maksimimäärä petosta, kostoa ja kuolemaa

Lord Of The Lost
Judas
Napalm

Hampurilaisviisikko Lord Of The Lost istuu tukevasti melodisen goottimetallin ylimmällä valtaistuimella. Pianon, pehmeän muhkusoundisten rumpujen ja melodisesti selkeälinjaisten särökitarariffien johdolla syntyy perkussiivisesti tamppaava yleissointi, jota juhlistavat sopivan mahtipontinen kuoro ja vähäeleinen elektroniikka sekä toisinaan myös tyylikäs sello. Ne muodostavat majesteettisen kivijalan yksinkertaisen toimiville melodioille, jotka kruunaa tämän sirkuksen herra ja hidalgo, karismaattisen karheasti laulava mutta myös karkeampaan röhinään kykenevä baritoni Chris Harms.

Jylhän dramaattiseen teutonisgoottilaiseen ilmaisuun sopii mitä parhaiten myös tuplalevyn raamatullinen aihe, Judas Iskariotin legenda. Petosta, synnintuntoa, katumusta, kostoa ja kuolemaa. Genrelle tyypilliseen tapaan biisit ovat muotokieleltään aika homogeenisia ja tämä aika varman päälle genren kliseillä pelaava levy on siksi kuunteluelämyksenä hieman raskas, mutta onneksi kattauksen seasta erottuu muutaman mallikkaan goottihevibängerin lisäksi myös aidosti tunteikas, kirkkourkujen säestyksellä taivaisiin kurkottava My Constellation, josta ennustan bändille keikkahittiä ja goottiseurakunnalle suosikkivirttä.