Harva levy on saanut minut unelmoimaan Pohjois-Amerikan erämaista niin voimakkaasti kuin Great Lake Swimmersin Ongiara (2007). Vague Tidings sytyttää saman kipinän. Kun Elephant Micah (Joseph O’Connell) sijoittaa länsimaisen luontosuhteen murtumia kartalle, vyöryvät ikikuusikot, vuorenhuiput ja laaksojäätiköt silmille mykistävänä kavalkadina.
Maisemat eivät ole sattumaa. Vague Tidings pohjautuu O’Connellin 15 vuoden takaiseen Alaskan-kiertueeseen, jolla hän soitti kouralliselle ihmisiä, leireili keskiyön auringon alla ja tuijotti mustakarhua silmästä silmään. Levy ei kuitenkaan retostele kokemuksilla tai pysähdy yksityiskohtiin. Pikemminkin albumi on musiikillisen muodon ottanutta nöyryyttä jatkuvasti muuttuvan ympäristön äärellä – sekä huolta tuon muutoksen suunnasta.
Toteutukseltaan uskontunnustus on harras ja surrealistinen. O’Connellin folk soi minimalistisen karuna, mutta rakenteista vapaat kappaleet ovat myös luovia ja herkkiä. Mielikuvallisuus toistuu sanoituksissa, jotka risteilevät soiton päällä kuin ruosteiset öljyputket metsämailla.
Tämän tästä kerronta purkautuu tavoittamattomaksi levottomuudeksi. Noina hetkinä musiikki osoittaa, että monimuotoisistakin paikoista välittyy joskus yksi ainoa vellova tunne, jota ei voi lohkoa pienempiin osatekijöihin. Sen kanssa on vain opittava elämään.