Juha Hurme ja Tuomari Nurmio saivat paljon apurahaa, koska he keksivät, että Kalevala pitää uudistaa.
Tämän albumi- ja konserttikokonaisuuden tarkoitus on kuulemma ”uudistaa ajaton kansanrunous juhlapuheiden, kansallispukujen, tuohivirsujen, lausuntanumeroiden ja koululaisten kiduttamisen haudasta”.
Kalevalaisia teemoja on kyllä ”uudistettu” ja käsitelty taiteellisesti kunnianhimoisesti ihan korkeakoulutasolla reilut kolmekymmentä vuotta, mutta ei se mitään!
Kymmenestä artistista, kuten Palefacesta, Tuomari Nurmiosta ja Mara Ballsista parsitun paketin kuratoinnissa on noudatettu Paavo Haavikon ja Kalle Holmbergin Rauta-aika-sarjan linjaa: sisällössä ei ole mitään järkeä.
Kappaleet eivät keskustele keskenään. Tämä on lista biisejä, joihin on sotkettu sellaisia sanoja kuin ”tietäjä” ja ”Pohjan akka”. Näin käy, kun taiteilijoille annetaan vapaat kädet.
Erot tulevat siitä, kuinka kotonaan kukin on kansanrunoudessa. Pekko Käpin ”painu vittuun, Väinämöinen” -hokema toimii, Ismo Alangon kaiketi raflaavaksi tarkoitettu Vihaan Kalevalaa -julistus kiusaannuttaa.
Kalevala elävänä tai kuolleena -kokoelma ei lunasta teesejään. Päinvastoin se onnistuu kuulostamaan juuri siltä, mitä se vastustaakin: laiskanpulskealta instituutiokulttuurilta. Turhauttaa.