Levyarvio: Kun alitajuisuudet muuttuvat tosiksi – Sophia Kennedyn albumi on pullollaan rajatonta samastumispintaa

Sophia Kennedy
Monsters
City Slang

Eräs ihminen särki sydämeni, kun olin 17-vuotias. Vaikka tuosta on vuosikymmeniä, muistan yhä kivun pienetkin yksityiskohdat. Siksi Monstersin avainraita Seventeen vangitsee. Sophia Kennedy rakentaa melankolisesta elektrobossasta ja muutamasta laulurivistä iänkuvan, jonka jokainen ulottuvuus tuntuu kehossa: korventava epävarmuus, loputon hyväksynnäntarve ja pelkojen alla paisuva elämänhalu.

Kerrontavoimaa riittää muuallakin. Kennedy koluaa kakkosalbumillaan viihdemusiikit, soulit, R&B:t ja electronicat, mutta leikittelevä esitystapa ja painava sanoma pysyvät koko ajan kiinni toisissaan. Sidosaineena on kappaleiden räikeään pop-pintaan juurrutettu uhan tuntu. Kun ylivalottunut sointi, alhaiset taajuudet ja Kennedyn pisteliäs ääni kohtaavat, muuttuvat laulujen luotaamat alitajuisuudet hyytävän tosiksi.

Monsters ei ole kuitenkaan synkkä levy. Se on pikemminkin kutkuttava kokoelma kaksoisvalotuksia, joissa näkyvät sekä toteuma että sen irvikuva. Monesti Kennedy ei yritäkään nostaa yhtä tulkintaa toisen edelle. Tärkeintä on yhteisvaikutus, valon ja varjon keskinäisriippuvuus, joka tekee kontrastit näkyviksi.

Näiden toisiaan ruokkivien vastakohtien varassa syntyy Monstersin tunnekerronta – rajaton samastumispinta, jonka äärellä 31-vuotias muusikko, 43-vuotias kuulija ja heidän sisäänsä suljetut 17-vuotiaat ovat yhtä.