Levyarvio: Lämpimästi kuin suoraan 70-luvulta – Heikki Hakkaraisen folkproge petraa esikoisesta

Heikki Hakkarainen
Viimeinen hyttynen
Mykkä

Uusikaupunkilainen Heikki Hakkarainen petraa roimasti utuisesta folkproge-debyytistään Aallokossa (2016). Iso osa kiitoksista menee selkeämmin taltioidulle, ryhdikkäämmälle bändisoitolle ja kitaraosastolle. Esikoisalbumin jälkeen yhtyeeseen rekrytoitu, aiemmin Fall Of The Leafessa soittanut kitaristi Mika Rostedt ei sorru metallikliseisiin, vaan pitäytyy Jouni Korhosen kanssa Carlos Santanan ja Pekka Laineen klassisessa kahvipakettimainos-soundissa.

Korhosen aseistariisuvaa, lisävarmuutta saanutta laulua ei ole miksattu niin pintaan kuin esikoisella. Ei varmaan ole tarvettakaan, sillä Hakkaraisen vinyyli tuskin saa kovin mittavaa radiosoittoa. Kielikuvien barokkimainen viljely aiheuttaa ähkyn, jonka vuoksi keskityn mieluummin vaikkapa Planeetat-kappaleen foniosuuksista nauttimiseen.

Lämpimän 70-lukulaisen tunnelman ansiosta Heikki Hakkaraisen uutuutta voi verrata Sammal- ja A. Takalo & Takavalot -yhtyeiden tuotantoon. A. Takalo on lähempänä vanhaa Juice Leskinen Slamia, Sammal taas toistaiseksi taitavampi progesaurus. Onnellinen on yhtä aikaa kertakuulemalta tarttuva hitti ja kerros kerrokselta nerokkaasti rakentuva musiikkitaideteos, siinä on tulevan klassikon ainekset jo kasassa.