Sille vaan ei voi mitään, että ajatuksen tasolla Tyrantissa on jotakin samaa kuin Teräsbetonissa aikoinaan: molemmilla on suomenkielinen nimi, molemmat laulavat suomeksi ja kummankin levyjen nimistä löytyy samaa tematiikkaa. Tyrantin sijoittaisi mieluiten johonkin Teräsbetonin ja Hevisauruksen väliin, mutta kokonaiskuvassa asemointi ei tekisi oikeutta.
Tyrantin kohdalla mainitaan mielellään perinnetietoisuus, Iron Maiden ja Judas Priest. Siksi Orjaplaneetta alkaa vähän liiankin osoittelevasti, kun Aja! nakuttelee kertosäkeessään sujuvasti Priestin Sinnerin tyyliin. Orjaplaneetassa ei ole kysymys kasarikopiokoneesta tai esikuvien jäljittelystä. Tietenkään lähtökohtaisesti Tyrantilta ei kannata odottaa kovin uusia tuulia saati uudistushenkistä lähestymistapaa, sillä se vain vesittäisi oman työnsä. Sen sijaan bändi kaivaa nokkelasti piirteitä, jotka ovat harvinaislaatuisia yhtyeen valitsemassa genressä ja kykenee sittenkin tuomaan tuoretta ilmettä vanhaan tuttuun asiaan. Parhaimmillaan Tyrantin hittipotentiaali pääsee yllättämään. Ehdottomaan parhaimmistoon nousee Valon uhka, joka on selvästi tarkimmin sävelletty ja sovitettu ja joka kohottaa merkittävästi bändin uskottavuutta.
Vaikka Tyrantilla on selkeä visio siitä, mitä se haluaa olla ja edustaa, bändi elää vielä toisellakin levyllään etsikkoaikaa. Levyn aloittava Aja! ja sen päättävä yli 11 minuuttia kestävä Orjaplaneetta edustavat albumin kaukana toisistaan olevia ääripäitä.
