Levyarvio: Post punkista radiosoittovalmiiksi – Verhojen melankoliaa ei ole pilattu arkirealismilla

Verhot
Suru on mun sukunimi
Verhot Music

Mikko Pietilän Verhot-yhtye noukkii toisella pitkäsoitollaan post punk -vaikutteisesta popistaan loputkin rosot ja punkit pinseteillä pois ja sukeltaa häpeilemättä syvemmälle puhtaan popin kyynelvirtaan. Levyn pehmeämpi soundi ja tarttuvammat melodiat on kuin räätälöity radiosoittoon.

Ensivaikutelma Pietilän äänestä on ylärekisterissä laulava Samuli Putro. Kunhan mielikuvasta pääsee yli, huomaa ettei miesten musiikissa ole oikeastaan hirveästi yhtäläisyyksiä Me ei olla hyviä toisillemme -kappaletta lukuunottamatta. Pietilän romanttisissa kliseissä piehtaroivaa lyriikkaa ei ole pilattu kipeän toteavalla arkirealismilla.

Viime vuonna digisingleinä julkaistu vuodenaikatrilogia Kesä kuivaa kyyneleet, Elokuun viimeinen sunnuntai ja Ikuinen syksy on likimain klassikkotasoa ja voimasoitossani tulevina kuukausina. Melankolisesta albumikokonaisuudesta erottuva nimikappale on puolinopeudelle hidastettu PMMP:n Kesäkaverit. Se kommentoi kokonaisuudessaan nohevasti Paula Vesalan ”en muista teidän sukunimiä” -riimiä. Otollisilla virtauksilla, hyvällä myötätuulella ja pienellä hienosäädöllä Verhot saattaa olla suomirockin seuraava kärkinimi.