Levyarvio: Powerpopisti suomirockista – Liljankukan esikoisalbumi on jämähtänyt omaan surkeuteensa

Liljankukka
Päiväkirja
Karhuvaltio

Pari vuotta pinnan alla muhinut Liljankukka on valmis lyömään kätensä pöytään. Power popin säikeitä suomirockin kivijalalle sommitteleva Päiväkirja-debyytti on nimensä mukainen kokoelma merkintöjä aikuisiän yksinäisyydestä ja vieraantuneisuudesta.

Omissa heikkouksissa rypeminen jaksaa kuitenkin viehättää vain hetken. Keulahahmo Thomas Lilleyn hahmoon henkilöitynyt yhtye tuntuu takertuvan, suorastaan ihannoivan, elämänsä päämäärättömyyttä. Levyn vallitsevaksi teemaksi jalostuu kertomus aikuisesta ihmisestä, joka pakoilee vastuutaan ja palvoo tuskaansa. Tähän ummehtuneeseen renttudiskurssiin ei toivoisi kotimaisessa rockmusiikissa enää törmäävänsä – onhan sitä jo vuosikymmenet kuultu.

Vaan se psykoanalyysistä. Kappalemateriaaliltaan Päiväkirja on ajoittain oikein mielenkiintoinen ja oivaltava debyyttijulkaisu. Valitettavasti yhtye nojaa esikuviinsa niin vahvasti, että omilla jaloilla seisominen jää turhan usein taka-alalle. Maailmassa, jossa Egotrippiä tai Olavi Uusivirtaa ei olisi, voisi Päiväkirja olla merkittäväkin tapaus. Vallitsevissa olosuhteissa se joutuu tyytymään vain ihan kelvollisen kotimaisen rock-albumin asemaan.