Levyarvio: Raakoja tulkintoja, ruhjoutuneita kitaroita – Angel Olsen esittelee viimeisimmän albumins alkumuodon

Angel Olsen
Whole New Mess
Jagjaguwar

Angel Olsenin viimevuotinen All Mirrors oli suuri levy, jonka täyteläisen kohtalokkaissa kappaleissa ei ollut mitään sattumanvaraista. Kuitenkin levy olisi voinut olla myös jotakin aivan muuta. Albumin alkumuodon esittelevä Whole New Mess osoittaa, että runsassointisimpiakin lauluja ovat edeltäneet pelkät summittaiset suuntimat.

Varhaisversiot pakottavat kuuntelemaan. Raakoja tulkintoja taustoittaa usein ainoastaan sumeaksi ruhjoutunut kitara, jota vasten Olsenin kirkkosalissa tallennettu ääni kaikuu sekä vahvana että hätääntyneenä. Tunnelataus kantaa kuitenkin vain tiettyyn pisteeseen asti. Niin omakohtaisina kuin luurankomaiset kappaleet kaikuvatkin, jättävät ne myös kaipaamaan laajempien sovitusten reflektiivistä tukea.

Puhuttelevimmilleen levy puhkeaa vasta sisarlevynsä tuella. Kun albumeja yhdistävän eroteeman näkee kummankin teoksen kautta kaksoisvalotettuna, asettuvat sävyt paikoilleen. Tuolloin läsnä ovat sekä itsestään voimautuva draama että vastauksia kyseenalaistusten seasta etsivä monologi. Eikä jakolinja ole aina selvä. On hetkiä, joina Whole New Mess kuulostaa levyistä vahvemmalta, lähtökohdalta jonka raakuutta mikään kuorrute ei peitä. Mutta samaan aikaan se on myös omaa ääntään säikähtänyt tunneraunio; valonarka repale vailla uskoa kauneuteensa.

Ehkä todempi kuin mikään, ehkä vain seuralaisensa varjo luolan seinässä.