Angel Olsen ei ole enää pelkkä folk-enkeli – Kolmosalbumilla kuullaan modernia indieta

Angel Olsen
My Woman
Jagjaguwar

Olin ennakkoon erittäin kiinnostunut Angel Olsenin kolmannesta albumista, mutta se on osoittautunut vähän vaikeammaksi palaksi kuin luulin. Bonnie ”Prince” Billylle ja Cairo Gangille taustoja laulanut St. Louis, Missourin tyttö (29) etenee vauhdilla. Half Way Homella (2012) lauloi jonkinlainen folk-artisti, eräänlainen ”american gothic”, 50-luvusta muistuttavine tummine, kohtalokkaaseen falsettiin herkästi luiskahtavine äänineen. Kovasti kehuttu Burn Your Fire For No Witness (2014) oli jo paljon nykyaikaisempaa indie rockia ja ääni oli muuttunut tyttömäisemmäksi.

Moderniksi indieksi tätäkin lienee turvallisinta kutsua, mutta ote on entistä intiimimpi ja henkilökohtaisempi, yhtaikaa sekä uhmakkaampi että haavoittuvampi, vaikka siellä täällä vilahtaa viehtymys menneiden vuosikymmenten artisteihin. Never Be Mine voisi toisenlaisilla soundeilla olla Petula Clarkia tai Dusty Springfieldiä.

Justin Raisenin kanssa tuotettu levy rokkaakin, useammin kuitenkin pohdiskelee ihmissuhteita verkkaan syvissä vesissä kelluen. Jos Angelin pippurinen persoona ja vaikuttavat laulutaidot välittyvätkin, niin hiukan varauksella suhtaudun hänen yleisemminkin nykyään suosittuun laulutapaansa, joka vähän liikaa viestittää laulajan olevan emotionaalisesti rikki, tiloissa ja/tai erittäin high. Hyviä ja moniulotteisesti toteutettuja biisejä joka tapauksessa.