Levyarvio: Raskaista asioista countryn keinoin – Angel Olsenin Big Time on tosielämän soundtrack parhaasta päästä

Angel Olsen
Big Time
Jagjaguwar

Levyn nimi ei ole tyhjästä tempaistu. Ennen sen nopeaa äänitystä St. Louisista Pohjois-Carolinaan asettunut Angel Olsen tuli julkisesti kaapista tehtyään jo viisi albumia. Yhden romanssin päättyessä ja toisen alkaessa Olsen psyykkasi itsensä kertomaan lesboudestaan vanhemmilleen. Ääristressaava tilanne meni hyvin, mutta kolme päivää sen jälkeen Olsenin isä kuoli ja muutaman viikon päästä äitikin.

Eväistä musiikkiin ei siis ollut puutetta ja Big Time onkin Olsenin toistaiseksi paras levy. Indiefolkkarina aloittanut 36-vuotias laulaja-lauluntekijä-kitaristi on sittemmin lähestynyt countrya, indierockia ja punkin reunamiakin. Nyt hyvin intiimi, intensiivinen ja tempoiltaan verkkainen toiminta tapahtuu jossain indiefolkin ja countryn välissä, jos kohta fiiliksellä ei ole mitään tekemistä Nashvillen kanssa.

Tunnustuksellisuus on väkevää heti upean avausraidan All The Good Timesin avausriveistä, kun Olsen laulaa ”Can’t say I’m sorry / as I don’t feel so wrong anymore” niin, että sydänalassa tuntuu. Laulaako hän vanhemmilleen vai entiselle miesrakastajalle, se jää arvailuksi, mutta ei tunteen aitous.

Äänikuva ja soundi tuntuvat hyvin orgaanisilta ja Olsenin laaja-alainen, tarpeen vaatiessa hämmentävään voimaan yltävä ääni on aina keskiössä. Vähäeleinen bändityö on hyvän maun juhlaa ja pianisti-urkuri Drew Ericksonin elävät ja paisuvat jousisovitukset todella hienoja. Hurjalla säröllä rouhiva sähkökitara yllättää minimalistisesti alkavan Right Now’n lopussa, mutta ei tunnu yhtään päälle liimatulta.

Big Time on tosielämän soundtrack parhaasta päästä. Se pitää otteessaan, vaikka meneekin alusta loppuun melko samalla vaihteella.