Levyarvio: Sielun täyttävä synkkyys puuttuu mutta valopilkkujakin löytyy – Rammsteinin uutuus palkitsee vuosien odotuksen

Arvio julkaistu Soundissa 6/2019.
Kirjoittanut: Henri Eerola.

Arvio

Rammstein
Rammstein
Universal

Rammsteinin musiikin ystävillä on ollut viimeiset viisitoista vuotta pinnassa pitelemistä vähintään kahdesta syystä: yhtye ei ole juuri kiirehtinyt albumiensa julkaisun suhteen, ja kun se on vihdoin saanut uutta materiaalia kauppojen hyllyille, ei valtaosalla kappaleista ole ollut mitään tekemistä vuosituhannen vaihteen molemmin puolin julkaistun musiikin kanssa. Pitkään vaikutti siltä, että bändin joutsenlauluksi jäisi Made In Germany -kokoelmalle (2011) äänitetty renkutus Mein Land.

Rammstein on perinteisen yhtyeen sijaan KISSiin verrattava, visuaalisuudella ja showbisneksen lainalaisuuksilla uuden musiikin relevanssin jo aikapäiviä syrjäyttänyt, kiertävään sirkukseen verrattava ilmiö. Katkeraa kalkkia eritoten niille, jotka edelleen haikailevat nostalgian ja ilotulitteiden kylkeen uutta, Sehnsuchtiin tai Mein Herz brenntiin verrattavaa hengityksen salpauttavaa albuminalkua ja samoin suuntaviivoin etenevää loppulevyä.

Saksalaisyhtyeen tarve määritellä populaarikulttuurin pelisääntöjä uusiksi ei toki kadonnut mihinkään, mutta jossain kohtaa matkaa kollektiivi päätti keskittää kaiken energiansa silmäkarkkiin.

Vallitseva tilanne on vähintään absurdi: saksaksi lauletusta halonhakkuusta korkeakulttuuria muovannut ja ostavan yleisön maapallon jokaisessa kolkassa polvilleen tipauttanut sekstetti ei ole menettänyt kunnianhimostaan piiruakaan sitten alkuvuosien, mutta painopiste ei ole enää vuosiin jakautunut äänen ja kuvan välillä tasan. Uutta musiikkia ei ole kuulunut, konsertteja senkin edestä. Selkäpiitä pitkin vilistäviä kylmiä väreitä ovat tarjonneet konsertit, eivät uudet sävellykset.

Hieman ehkä kärjistäen, musiikillisen luovuuden voi nähdä loppuneen Reise, Reise -albumiin (2004). Vaikka sen seuraajalla (Rosenrot, 2005) hieman vielä virtaa riittikin, oli Feuer und Wasserin ja Hilf mirin kaltaiset valopilkut sävelletty jo edellisalbumin sessioissa, puhumattakaan vuosia kehitteillä olleesta Benzinistä. Rammstein on saanut siis viidessätoista vuodessa aikaan tasan yhden (Ich tu dir weh) sen huippuhetkistä muistuttuvan sävellyksen. Saksalaisyhtyeen tarve määritellä populaarikulttuurin pelisääntöjä uusiksi ei toki kadonnut mihinkään, mutta jossain kohtaa matkaa kollektiivi päätti keskittää kaiken energiansa silmäkarkkiin.

Vaikka kappaleiden kauneus ei kertakuulemalla aukeakaan, seisoo lopussa kiitos.

Uuden albumin puolesta alkuruoka lupasi kuitenkin hyvää. Kuuntelu kuuntelulta jämäkämmin ihon alle hivuttautuva Deutchland on teatraalisuudessaan oiva aloitus, ja tervetulleen tärähtänyt, idioottimaiseen kosketinkuvioon ja ärhäkkään kitarariffiin nojaava Radio trippailee alku-uran itsetarkoituksellisen pökkelyyden kanssa. Viimeksi mainittu kappale on myös hyvä viite loppulevystä, jonka kantava musiikillinen teema on yksinkertaisuus ja jopa primitiivisyys. Odotetusti täysin turhaa Sex-kappaletta lukuun ottamatta yhtye on läsnä, ja musiikkinsa näennäisestä yksiulotteisuudesta huolimatta jokaisella kuuntelukerralla huomio kiinnittyy erilaisiin yksityiskohtiin. Mikä harmillisinta, Puppen aavemaista minimaalisuutta lukuun ottamatta, Mein Teilin ja Sonnen kaltainen sielun täyttävä synkkyys loistaa edelleen poissaolollaan.

Vaikka kappaleiden kauneus ei kertakuulemalla aukeakaan, seisoo lopussa kiitos, eikä Liebe ist für alle dan (2009) jättämästä läskiksi lyömisen mausta ole lopulta tietoakaan. Uutta Mutteria (2001) tuskin enää koskaan saamme, mutta koska alkuun huomion vieneet ärhäkkä Zeig dich, jo mainittu Till Lindemanin vereslihalla huutama Puppe ja jämäkästi tamppaava Tattoo ovat kauttaaltaan laadukkaan lopputuotteen jäävuorenhuippu, voi vuosikausien odotuksen todeta olleen sen arvoista.

Lisää luettavaa