Tähän saakka The Magnetic Fieldsin levytetyt kappaleet ovat kestäneet keskimäärin kaksi minuuttia 46 sekuntia. Näköjään siinäkin on ollut tinkivaraa. Quickiesin 28 raitaa käsitellään nimittäin alle 47 minuutissa. Lyhimmillään Stephin Merritt sanoo sanottavansa 17 sekunnissa.
Quickies on kuitenkin myös runsauden riemujuhlaa. Merrittin ydinosaamista dogmatisoidessaan levy avartuu samanlaiseksi tyylilajien, iskusävelmien ja mininovellien sikermäksi kuin The Magnetic Fieldsin varsinaiset kulmakivet, 69 Love Songs (1999) ja 50 Song Memoir (2017). Sen maisemat vain vaihtuvat aiempaa nopeammin ja tukeutuvat yhteen pakopisteeseen kerrallaan.
Intensiteetistään huolimatta Quickies ei tunnu hätäiseltä. Merrittin, Claudia Gonsonin ja Shirley Simmsin vuorovedoin tulkitsemat kappaleet varttuvat riipaiseviksi pienoismaailmoiksi, joissa hersyvät melodiat terävöittävät kertojaäänten ristiriitoja. Edes litterääri leikittely ei asetu musiikin ja tunteiden väliin. Vaikka Merritt kartoittaa ihmisluonnon tragikoomisuutta brutaaleinkin sanankääntein, laveeraa empaattinen pohjavire tarinoiden taustat kultaisiksi.
Pohjimmiltaan myös musiikin vinjettimäisyydessä on viisautensa. Tätähän elämä pääsääntöisesti on – sattumanvaraisia kohtaamisia ja hetkiä, joiden arvon ymmärtää vasta kun ne ovat peittyneet seuraavien alle.