LIMP BIZKIT: The Unquestionable Truth (Part 1)

Ei kiertuetta, videota, mainontaa eikä haastatteluja. Ensimmäisten viikkojen myynti vain murto-osa aiemmista levyistä. Taktiikkana on kääntää kova markkinoimattomuus täydelliseksi kampanjaksi. Salaperäisyyden ja viidakkorummun pärinän uskotaan palauttavan katu-uskottavuutta, jota Limp Bizkit kaipaa. Sen päälle on syljetty niin paljon, että kannukset on ansaittava kokonaan uudelleen, jos uran halutaan jatkuvan.

Chocolate Starfish And The Hot Dog Flavoured Waterin, Limp Bizkitin suurimman hittilevyn, kupliva rap-tietoisuus on tipotiessään ja remmiin palanneen Wes Borlandin kitara raiskaa kaiken alleen. Soundi on niin rupinen, ettei se enää ole tyylikeino, vaan julkilausuma. Metallican vastaava operaatio, kolkko St.Anger, kääntyi juhlaksi lannistumattoman pyörityksen ja puolentoista pullon punkkuannoksen jälkeen. Pahoin pelkään, että tämän kanssa saisi kupittaa kalsarikänniä pari viikkoa, eikä se enempää aukenisi. Välillä rutisee kummallisen hienosti, mutta vertailussa Limp Bizkit häviää armotta Rage Against The Machinelle, jota se nyt peesaa.

Puolustuspuhe kestää alle puoli tuntia. Katu-uskottavuuden palauttamisen olisi voinut aloittaa vaatimalla tämän myyntiä puoleen hintaan.