LIMP BIZKIT: Chocolate Starfish And The Hot Dog Flavored Water

Kornin vanavedessä maailmaa polvilleen laittamaan lähtenyt Limp Bizkit saavutti järkyttävän suuria myyntilukuja Significant Other -levyllä ja sama trendi jatkuu Chocolate Starfishillä. Miksei jatkuisi, sillä Bizkitin kolmonen on samalla metodilla vuoltu kuin edeltäjänsä ja se ilmestyy riittävän nopeasti hittilevyn jälkeen, jotta virta ei ehdi kääntyä bändille vastaiseksi.
Fred Durst ja Limp Bizkit ovat tällä hetkellä jenkkinuorison äänitorvia ja kyllähän bändin siinä hommassa mielummin näkeekin kuin tekosekoilija Marilyn Mansonin. My Generation on populistinen yhteenkuuluvuuden julistus, joka lanseeraa Bizkitin silmiinpistävää me vitut välitämme -asennetta. Ei ole vaikea kuvitella Budweisereitaan lipittäviä lökäpöksyjä hokemassa Fred Durstin mukana. Ehkä tässä onkin yksi Limp Bizkitin salaisuuksista: se onnistuu vetoamaan tunteisiin yksioikoisilla julistavilla sanoilla. Toisaalta on helppo hokea keskisormiuhoa, kun syvemmälle ei tarvitse mennä. Ei Limp Bizkitillä oikeasti ole mitään erityisen tarpeellista sanottavaa. Hot Dogissa, joka muuten on hauska ja levyn villitsevästi aloittava tööttäys, sanat kääntyvät itseään vastaan eikä lapsellisesta mesomisesta päästä eroon kun sille tielle lähdettiin. "If I say fuck two more times that's 46 fucks in this fucked up rhyme". Joo-o. Limp Bizkit saa mukavasti sävyjä biiseihinsä ja välttää toiston, paitsi tietysti niissä kohdissa, joissa toistetaan tarkoituksellisesti. Taustalaulut ja -huomautukset ovat huippuja kaikessa tylyydessään ja välillä riimitkin osuvat mallikkaasti: "your mouth's writing checks that your ass can't cash!" Take A Look Around -sinkku on ylivoimainen esitys, kun M:I-2:n teemaa tuputetaan viekottelevasti ja välillä kylvetetään sitä murskakitaroilla. Rollin' kaataa myös seinää päälle ja jättää pelastamatta alle jääneet.
Silti on vaikea tajuta, miksi juuri Limp Bizkit nousi näin korkealle. Hyvistä hetkistä huolimatta Chocolate Starfishillä ei oikein ole mitään, millä miljoonamyynti tulisi oikopäätä perustelluksi. Esimerkiksi One Minute Silence on huomattavasti kärkkäämpi puuttumaan, halukkaampi haastamaan ja siltäkin löytyy riittävästi hip-hop -uhoa. Onko niin, että Limp Bizkitissä on kohtuullisesti kapinaa, mutta samalla myös riittävästi turvallisuutta, jotta sen nimeen on helpompi vannoa?