MEREDITH BROOKS: Bad Bad One

Vuonna 1997 ilmestyneellä ensialbumillaan Blurring The Edges Meredith Brooks oli sen verran lupaava kitaristi ja biisinsä kirjoittava laulaja, että kaksi vuotta myöhemmän Deconstructionin katkeria sävyjä ja tylsiä trenditaustoja oli vaikea uskoa saman artistin luomiksi. Neljän vuoden julkaisutauko ei ole paljoakaan muuttanut, sillä Bad Bad One on sekin pettymys. Vaikkakin hieman eri syistä.

Meredith Brooksin omin sanoin levy on vain virrannut paineettomana ulos, mihin nähden tulos on hämmästyttävän ikävä. Levy on entistä totaalisemmin Meredith Brooksin omaa työtä, mutta tuotannollis-sovituksellinen innostuneisuutensa on johtanut harhapoluille. Hip hop -genren ja ylipäätään tanssipuolelta tuttujen soundillisten kikkojen yletön käyttö tekee Meredith Brooksin lauluista teennäisiä ja vähähenkisiä. Silloinkin kun biisit ovat pohjimmiltaan OK, niin muodikkuuden nuoleminen laimentaa niiden tehoa. Sätkätykset ja naarmutukset voivat olla paikallaan jossain muualla, mutta eivät Bad Bad Onella. Brooksin Your Namellä väläyttämä, ärhäkkä bluesjuurinen kitarointi alleviivaa kokonaisuuden heijastamaa tyylirikkoa.

Where Lovers Meet on albumin vahva rockballadi ja Walk Away kulkee kuin Lou Reedin Walk On The Wild Side. Crazy on oivallinen esimerkki albumin liukuhihnamaisuudesta, jonka lomassa levyn miellyttävimmäksi tuokioksi erottuva Lucky Day on rohkean poppisena silkkaa Abbaa. Kaiken kaikkiaan Bad Bad Onea kuunnellessa tuntuu kuin Meredith Brooks väärinkäyttäisi lahjakkuuttaan.