MOLOKO: Statues

Kollega NME:ssä totesi osuvasti, että ihmisillä, jotka sanovat kuuntelevansa "vähän kaikkea", on hyllyssä niiden muutamien levyjen joukossa mitä todennäköisimmin Molokoa. Tästä ansio lankeaa vuosikausia soittolistoilla pysyneelle hitille Sing It Back. Samaan levyhyllyyn sujahtaa helposti myös Molokon neljäs albumi Statues. Yhtye nimittäin tietää edelleen, kuinka tehdä hyväntuulista ja tarttuvaa tanssimusiikkia.

Onneksi Moloko ei kuitenkaan ole koskaan tyytynyt vain tähän, vaan kunnianhimo paistaa läpi ratkaisuissa. Moloko on parhaimmillaan herkullinen yhdistelmä vastustamatonta kutsua tanssilattialle ja houkutusta keskittyneeseen kuulokekuunteluun. Aina voi luottaa siihen, että sen tutunkuuloisen bassolinjan ja Roisin Murphyn viekoittelevan lauluäänen lisäksi biisistä löytyy uusia tasoja ja mielenkiintoisia rakenteita. Esimerkistä käy ensimmäinen singlejulkaisu Familiar Feeling, joka alkaa parin minuutin mittaisella, hengästyttävän tiukalla ja suorastaan epileptiseksi kiihtyvällä introlla, jonka jälkeen biisi purkautuu akustisen kitaran kautta rennoksi, lattarivaikutteiseksi houseksi.

Useiden biisien taustalle on rakennettu massiiviset, hienosti sovitetut jousi- ja torvitaustat, jotka saavat pitkätkin biisit kantamaan koko kestonsa vaivatta, mutta myös tekevät levystä hieman raskaan. Suorastaan sinfoninen lopetusbiisi Over & Over on mahtipontisuudessaan kiehtova, mutta The Only Onesin sovitus ei toimi lainkaan.

Kokonaisuutena Statues on Molokon aikaisempia levyjä hallitumpi ja eheämpi. Enää kappaleiden väleissä ei ole lyhyitä välisoittoja ja biisintynkiä, vaan nyt mukana on kymmenen selkeästi itsenäistä biisiä. Tämä tavallaan syö Molokon viehätystä, joka nojaa leikkimielisyyteen ja tunteeseen siitä, että mitä tahansa voi tapahtua. Statues on paikoin turhankin vakava, mihin on saattanut vaikuttaa se seikka, että kyseessä on ensimmäinen levy, jonka Mark Brydon ja Roisin Murphy ovat tehneet ystävinä eivätkä rakastavaisina.