MOTÖRHEAD: Stone Deaf Forever!

Arvio julkaistu Soundissa 11/2003.
Kirjoittanut: Petri Silas.
Mitä näihin meidän aikamme jo lähes arkkityyppisiin rockhahmoihin tulee, eipä taida löytyä Lemmyn voittanutta.

Arvio

MOTÖRHEAD
Stone Deaf Forever!
Castle

Mitä näihin meidän aikamme jo lähes arkkityyppisiin rockhahmoihin tulee, eipä taida löytyä Lemmyn voittanutta. Otetaan muutama vertauskohta: Kissin veijarit ovat maskien kanssa tai ilman kuin sarjakuvasta, Ozzy vuosi vuodelta sekä hauraampi että sekaisempi ja Alice Cooperin imagokin päivitetty jo monen tekijän toimesta. Kaikkien heidän historiastaan löytyy sitä paitsi vähintään yksi todella traagisesti pieleen mennyt promokuvasessio. Mutta ei Lemmyn arkistosta, syystä että aina muodikas musta (tässä tapauksessa siis ne iänikuiset trumpettilahkeiset farkut ja se valkosomisteinen kantrityylinen farkkupaita) sekä rekkamiestyylinen naamakarvasto ovat olleet miehen tiukka tavaramerkki kohta kolme vuosikymmentä. Niinpä voidaankin hyvällä syyllä ihmetellä esimerkiksi sitä, ettei Matt Groening ole tajunnut järjestää Motörheadin keulahahmolle spottia Simpsoneista. Sen sijaan tarkemmin ajateltuna mitään outoa tuskin löytyy siitä, että Metallica esiintyi miehen 50-vuotisbileissä Los Angelesissa vuonna 1995 siten, että kaikki sen jäsenet olivat vetäneet ylleen täyden Lemmy-univormun.

Mutta siinä missä Lemmy (syntyjään Ian Fraiser Kilmister) varmastikin on täsmälleen legendansa mittainen mies ja tuhansien tarinoiden Tonava, on hänellä esittää myös mittava elämäntyö yhtyeen nimeltä Motörhead ruorissa. Tarina alkoi vuonna 1975, kun mies sai potkut Hawkwindistä ja nappasi juuri laatimansa uuden biisin nimen uuden bändinsä otsikoksi. Motörheadin eponyymi debyytti ilmestyi vuonna 1977 ja sai kahden vuoden päästä seuraajakseen täyspitkät nimeltä Overkill ja Bomber. Koska punkrock oli päivän sana, kukaan ei oikein tiennyt miten tähän jytäboogiekoneeseen suhtautua. Mutta kun bassosta ja laulusta vastaava Lemmy, kitaristi Fast Eddie Clarke ja rumpali Philthy Animal Taylor sitten ottivat 1980-luvun vastaan muun muassa Ace of Spadesin sekä Iron Fistin, mutta ennen kaikkea silkkaa ylivoimaa edustavan No Sleep 'Til Hammersmith -liven myötä, oli epäilijöiden pakko heittää pyyhe kehään. Mitä siitä, jos sopivaa lokeroa ei aluksi tahtonut löytyä? Kuten esimerkiksi muotokielensä (ja kitaristi Timo Nikin sekä rumpali Twist Twist Erkinharjun tapauksessa myös imagonsa) Lemmyltä ja kumppaneilta pihistänyt Peer Günt meillä muutaman vuoden päästä todisti, Motörhead oli onnistunut luomaan täysin oman lokeronsa.

Vuonna 1986 sekä Clarke että Taylor olivat jo lähteneet kävelemään, kun Motörheadin tuottajaksi valittiin Bill Laswell. Vaikka yhtyeen useimmat kovan linjan fanit ovatkin eri mieltä, tulokseksi saatu Orgasmatron kuulostaa näissä korvissa edelleen yhdeltä Motörheadin ehjimmistä ja samalla arvaamattomimmista kokonaisuuksista. Sen jälkeen taso onkin sitten miehistönvaihdosten myötä heitellyt aika rankasti. Jos ihan totta puhutaan, niin koko 1990-luvulta ovat varsinaisesti mieleen jääneet vain studioalbumit 1916 (1991)sekä Sacrifice (1995). 2000-luvun puolella yhtye on toistaiseksi osunut lähimmäs napakymppiä kolmen vuoden takaisella jylhällä kiekolla We Are Motörhead.

Näistä aineista on Lemmyn siunauksella ja avustuksella nyt sitten koottu viiden levyn mittainen paketti, joka ei juurikaan jätä arvailuille sijaa. Kaikkiaan musiikkiesityksiä on tarjolla 99 kappaletta, ja niistä 19 on ennen julkaisemattomia. Boksin kruunaa kirjanen, jonka tekstin on kirjoittanut Mick Wall – eli mies, joka aikoinaan laati Kerrang!in mehukkaimmat jutut ja siirtyi sittemmin Sky Channelin likilegendaarisen Monsters of Rock -ohjelman ja erilaisten aineriippuvuuksien kautta Classic Rock -lehden päätoimittajaksi. Hän jos kuka tietää, miten Motörheadin tarina tulee kertoa. Myös laatikon kannessa havisevat historian siivet, sillä taiteesta vastaa kaikki bändin tyylikkäimmät kannet maalannut Joe Petagno. Nyt jos koskaan on siis asiaan perehtymättömillä erinomainen tilaisuus tutustua yhteen 1970- ja 1980-lukujen taitteen vakuuttavimmista brittiorkestereista. Stone Deaf Forever! on hyvä kooste yhtyeeltä, joka on levyttänyt muun muassa nyt-jo-ikivihreät raidat Overkill, Ace of Spades, Iron Horse, Iron Fist, Killed by Death sekä Eat the Rich. 

Lisää luettavaa