MOTÖRHEAD: Hammered

MOTÖRHEAD
Hammered
SPV

Jälleen yksi Motörhead-levy, jälleen yksi syy ylistää yhtyettä, joka sai rintakarvani kasvamaan ja ääneni kummasti mataloitumaan herkässä puberteetti-iässä 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa.

Overkillin ja Ace of Spadesin kulta-aikoihin ei ole paluuta, eikä uusi Motörhead-levy voi enää muuttaa ihmistä toiseksi, ellei kuulija satu olemaan paritoistakesäinen. Mutta kummasti Hammered silti potkii. "Rip it up", ärjäisee Lemmy Walk the Crooked Milen alkuun, ja raskas kone käynnistyy jälleen. A-osa on tuttua jyrää, mutta kertosäkeessä on Motörheadiksi lähes proggahtavaa stemmalaulua ja rytmivaihdoksia. Aivan, Lemmyhän oli aikoinaan Hawkwindin basisti.

Kaikkiaan Hammeredilla on keskitempoisia jyräyksiä hieman liikaa, ja Philty Animal Taylorin parhaiden vuosien uupumatonta vauhdinpitoa tulee ikävä. Animaalisiin tempoihin ylletään paikoin, mutta rumpali Mikkey Dee ei millään yllä samaan energisyyteen. Luotettava kitaristi Phil Campbell ei myöskään voi korvata Fast Eddie Clarken omaleimaista riffittelyä. Onneksi Lemmy Kilmister on entisellään: maailman vakuuttavin ääntelehtijä Howlin' Wolfin jälkeen.

Ehkä vähiten huomiota yhtyeen 27 vuoden uralla on kiinnitetty siihen, miten loisteliaan komeita, yrmyjä ja hauskoja rocksanoituksia Lemmy on tehnyt. Kirjailija Reidar Palmgren ymmärsi tämän ja kirjoitti läpimurtoromaaninsa Jalat edellä Motörheadia kuunnellen. Kirjan mottokin on Lemmyn viisauksia: We tell ourselves the best of lies. Reidar ja muut Lemmyn rocklyriikan ystävät voivat hyvinkin riemuita sellaisten uutuuksien kuin Brave New World, Walk a Crooked Mile, Kill the World ja Red Raw erinäisistä vastuuttomuuksista ja kulttuuriviittauksista, jotka ulottuvat Aldous Huxleysta kuuluisien murhamiesten elämäntarinoihin.

Hammered on pienine puutteineenkin muistutus siitä, että Motörheadissa on aina paitsi 99 prosenttia mielekästä meteliä ja piristävää matalaotsaisuutta, myös kiehtova ripaus älyä ja itseironiaa.