MOTÖRHEAD: Inferno

Tajusin tuossa männäpäivänä, että Lemmy on Moottoripäineen räiminyt menemään jo neljällä vuosikymmenellä. Vastaavaa kuulee todettavan yleensä vain salonkikelpoisten sooloartistien kohdalla. Ja ensi vuonna kuusikymppisiään viettävästä Lemmystä ei saa salonkikelpoista tekemälläkään.

Muutaman yhdentekevämmän studioalbumin jälkeen tuntuu Motörhead olevan jälleen voimissaan. Kokonaisuutena Inferno taitaakin olla parasta Motörheadia kymmeneen vuoteen. Albumin alkupuoli piiskataan sellaisessa hurmiossa, että nuorempia yrittäjiä alkaa käydä sääliksi, bändin ladatessa tulevia klassikoita peräjälkeen.

Viimeisen kolmanneksen aikana meno tasaantuu bluesahtavammaksi fiilistelyksi, mutta silti käy selväksi, ettei Lemmyä hetkauttaisi, mikäli Vappu Taipaleen ajama uudistus eläkeiän korottamiseksi Suomessa menisi läpi. Jotkut kun ovat syntyneet rokkaamaan. Tai kuten Remu sanoisi: Let's Born To Rock!

Useammassakin Infernon kappaleessa viitataan Motörheadin menneisyyteen Lemmyn raakkuessa puhtaana pysymisestä, pataässästä ja rikkaiden syömisestä. Tämä summaa hyvin Infernon meiningin. Trio on sinut historiansa kanssa ja vitut välittää niistä nostalgikoista, jotka itkevät Philty Animal Taylorin ja Fast Eddie Clarken perään. Ei tarvitse, jos näin kovaa kamaa syntyy jatkossakin.