En tiedä tarkkaan, miltä piikkimatolla pötköttely tuntuu, mutta jotain samansuuntaista sen täytyy olla kuin tutustuminen Mudvaynen levyihin. Epämiellyttävä tunne ja halu päästä pois valtaavat mielen, kun Mudvayne poukkoilee rääkyhyökkäyksien ja leppoisammin juttelevien tarinatuokioidensa välillä ja järsii nu-metallista polveutuvia riffejään. Palat eivät osu kohdalleen.
Viimeisimmillä levyillään Mudvayne on näyttäytynyt helpommin lähestyttävänä ja jopa sympaattisempana kuin aiemmin, mutta musiikista ei edelleenkään saa minkäänlaista otetta. Häiritsevä tekijä ei ole periamerikkalaisuus, käänsihän Disturbedkin sen edukseen ja osoitti, että perusjenkkimöykkä voi toimia tehokkaasti. Kasvottomuutta ja sysiharmaita biisejä, jotka eivät herätä lainkaan tuntemuksia, on vaikeampi antaa anteeksi.
Mudvayne-albumi on tympeän tyhjää räyhää. Jos tykitykset onnistuisivat likipitäenkään yhtä hyvin kuin balladimainen Dead Inside, bändistä saattaisi kiinnostua. Pelkkä harmaa ei riitä, jos väriä etsiskellään.