MUDVAYNE: Lost And Found

Musiikin kansalliset piirteet ovat hassuja juttuja. Ulkomaiset hevilehdet ovat jo pitkään viitanneet kehnompia suomalaislevyjä arvioidessaan "tuttuun Suomi-soundiin" ja itsemurhalukuihin. Alituinen tenhomielisyys on jättänyt jälkensä. Rinnastukset ovat täältä katsottuna välillä kaukaa haettuja, mutta homma toimii toisinkin päin. Mudvayne on malli amerikkalaisyhtyeestä, jolle on helppo lyödä "mukarankka"-, "tunneköyhä uusmetalli"- ja "samanlainen kuin ne kaikki muutkin" -leimoja. Mutta miksi en yhtäkkiä keksinytkään viittätoista täsmälleen identtistä jenkkiryhmää?

En taatusti olisi tunnistanut bändiä Mudvayneksi kansiin katsomatta, vaikka parannusta on tapahtunutkin kammottavasta L.D. 50 -levystä, joka oli pelkkää matkimista. Kitarasoundit kurnuttavat, riffit nykäistään lyhyinä, laulu on hampaiden välistä puristettua rääkyä ja samoja sanoja jäädään toistelemaan, eli tyylin tunnuksia vilisee. Mutta nyt All That You Are nykii kutsuvamman kieroutuneena ja Choices kasvaa niin isoksi paatokseksi, että muka-sanaa voi irrotella rankan edestä. Hittihakuinen Happy?-biisikin toimii, vaikka vanhalla melodia-rääky -kontrastilla linkinparkmaisuuksia sivutaan.

Lähes tunnin mitta pakottaa kuitenkin palaamaan lähtöruutuun. Levyyn turtuu, kun huutoon puettu ahdistus kääntyy jatkuvalla toistolla teennäiseksi. Kannen pää painuksissa nallea pitelevä ja pyörremyrskyä kohti asteleva poika alkaa ärsyttää. Jos kuulen Happy?:n vuoden päästä, tunnistanko bändin? Mudvayne on… samanlainen kuin kaikki muutkin.