Koko amerikkalaisen esipunkin pyhä kolminaisuus (Dolls, The Stooges, MC5) on tehnyt viime vuosina jonkinasteisen paluun. Jälkimmäisin tosin vain bändin rippeiden ympärille kootuilla tribuuttikiertueilla. Parhaiten mahdottoman tavoittelussa onnistui The Stooges, jonka keikoilla aika paikka, paikka ja muut triviaalit seikat lakkasivat hetkeksi olemasta.
New York Dolls palailee toisella tämän vuosituhannen levyllään noin 35 vuoden takaisille juurilleen ainakin siinä mielessä, että alkuperäisten kaatopaikan enkelien Syl Sylvainin ja David Johansenin lisäksi remmissä vaikuttaa ensimmäisen albumin tuottanut Todd Rundgren. Nykyinen viisikko kuitenkin lähentelee alkuaikojen raivoa vain väläyksittäin, ja esikoiselta tuttu Trash vääntyy nyt velmuksi rock steadyksi.
Miksi tämän päivän Dollsin edes pitäisi palata historiaan? Kuvitellaanpa, että ’Cause I Sez So olisi nuoren brittibändin ensilevy. Kriitikot tehtailisivat kilvan kiittäviä arvosteluita. Mikä on tämä tyhjästä rockin pelastajaksi ponkaissut ryhmä, joka harvinaisella arvovallalla vetää linjakasta rockia ja on täysin kotonaan kaupunkilaisen bluesin parissa? Dolls-vaikutteet pantaisiin merkille, mutta niitä ei pidettäisi liian ilmeisinä.