NIGHTINGALE: Invisible

Dan Swanö ei ole saanut Nightingalea samanlaisiin liekkeihin kuin death metal -bändejään, vaikka hard rockin keinoin miehen monipuolisuutta esittelevän nimikkeen debyytistä tulee kuluneeksi vuosikymmen. Sivutyön leima ei ota kadotakseen.

Swanön ääni on kohdallaan, paksu ja kylläinen, mutta tulkinta on vaisuhkoa. Koko levy on laulun suhteen perussuoritusta, jo opittujen asioiden tylsää kertausta, ja totaalinen itsensä peliin heittäminen jää uupumaan. Siitähän hyvässä hard rockissa on kysymys: biisit voivat olla hyvinkin yksinkertaisia, mutta tulkintaan pitäisi saada dramatiikkaa.

To The Endin ja Miseryn kohdalla, kun Nightingale on lähimpänä Whitesnakea, levy pomppaa eri tasolle. Alun kasvottomat jenkkirock-siivut jäävät vähäksi aikaa mielestä, kun brittivaihde nykäistään sisään. Coverdalen porukan syke on kuitenkin kaukana Nightingalen käsistä ja seuraava massasta erottuva kappale onkin levyn päättävä Stalingrad, syntikkataustan ja laulumelodian vuoropuhelu kuolevan sotilaan viime hetkistä.

Aivan kuin Swanö tekisi Nightingalen levyt vain velvollisuudentunteesta koko ajan alemmas vajoavaa Black Markia kohtaan.