Nikolai Blad on tehnyt todella monta vuotta hienoa työtä enimmäkseen katseilta ja korvilta piilossa. Nykyisessä musiikillisessa ilmastossa Bladille voisi löytyä faneja esimerkiksi Helmi-levyjen julkaisuista intoilevien parista sekä Suomessa että ulkomailla. Hän on sekä lauluntekijänä että kitaristina kuin kätketty aarre.
Välillä Nikolai Blad kuulostaa hiukan jutustelevammalta versiolta Sami Kukasta, välillä taas vanhanajan trubaduurilta, joka sopisi pianon ääreen soittamaan bileissä Jeevesin kerholla. Tämä siis sävellyksiin liittyen, sillä kaikki sanoitukset ovat aika tiukasti kiinni tässä päivässä: kaupunkiasumisessa, Tattarisuossa, ostetusta aitasta löytyneessä irtaimistossa, kuolleessa koirassa.
Joskus teksteistä mieleen tulee Kauko Röyhkä, mutta sitten Blad antautuu arkipäivän surrealismin vietäväksi ja kuulostaa lopulta aina ainoastaan itseltään. Laulut vilisevät hienoja fraaseja ja hetkiä, kuten Metsävalssi, jossa lauletaan ”sammaloituvasta Salorasta”. Tai Iitu, jossa kerrotaan, miten perheen kuollut koira syntyi jälleen Hesarin etusivulle Helsingin OP:n vakuutusmainokseen, mutta ilman kenties haisevaa hengitystä. Ja levyn päättävällä kappaleella Venetahontie voi kuulla, miten tajuttoman hyvä kitaristi Blad on.