A Pale Horse Named Deathin debyytistä (And Hell Will Follow Me, 2011) ei jäänyt mieleen muuta kuin tyylikäs kuvitus, mutta kakkosalbumilla alkaa tapahtua. Type O Negativen alkuaikojen rumpali Sal Abruscato laulaa, soittaa kitaraa ja tekee biisejä. Häntä Peter Steelen bändissä seurannut Johnny Kelly rummuttaa. Ei ihme, että A Pale Horse Named Death laukkaa Type O Negativen tontin tuntumaan.
Musiikki on hidasta, paikoin jopa doomahtavaa, ja osa riffeistä, polveilevista biisirakenteista ja erityisesti rumpukompeista tuottaa Type O -mielikuvaa, mutta myös Alice In Chains -kaikuja. A Pale Horse Named Death on synkkä ja lakoninen bändi. Type O Negativen itseruoskinta ja humoristisuus kuitenkin puuttuvat eikä tässä muutenkaan vanhan loiston täsmälliseksi toistajaksi pyritä, vaikka yhtäläisyydet ovat huomattavia. Kuoleman nokittaminen on peliä, jonka yleensä häviää, mutta voihan sitä samoilla korteilla kokeilla useampikin bändi.
Lay My Soul To Waste on niin surumielinen albumi, ettei kuulijan tarvitse kuvitellakaan nostavansa leukaa rinnasta tai hymyilevänsä näiden hautajaisten kestäessä. Junnaavaa tunnelmaa ei silti tarvitse pelätä. Hitaissa biiseissä tapahtuu jotakin koko ajan, sillä sovitukset hivelevät.
Type O Negative ei palaa koskaan. A Pale Horse Named Death tekee samankaltaista musiikkia arvokkaasti.
