1990-luvun puolenvälin tienoilla asuinpaikkani lähistöllä piti majaansa skitsofreenikko. Vanhalla tummaihoisella miehellä oli usein päällä floridalaisten tai ruotsalaisten death metal -bändien paitoja, kun näin hänet arkiaamuisin bussipysäkillä. Siinä on takana kiinnostava tarina, jota en tunne.
Iltaisin hänen saattoi kuulla vaeltavan ympäri naapurustoa puhumassa itselleen, Jumalalle, äänille päässään, ohikulkijoille. Se oli pimeinä iltoina aika aavemaista.
Se tuntui myös luvattomalta – kuin kuuntelisi salaa jotain mikä ei minulle kuulunut. Julkinen salainen maailma.
Läjä Äijälän uutta levyä kuunnellessa tulee usein sama olo – kuin seisoisi pannuhuoneen oven takana ja kuuntelisi toisen ihmisen eksistentialistista kriisiä.
Tätä vaikutelmaa korostaa se, että levyn ihmisäänet – ei voi sanoa laulut – tulevat kuin seinän takaa. Niihin täytyy keskittyä saadakseen selvää.
Minun vereni on ankaran minimalistista konemusiikkia, mutta ei akateemista sellaista vaan jotenkin hallitsematonta ja harkitsematonta. Pannuhuoneen koneilla on oma tahto ja oma agenda, joka muuttuu lihaksi rutinoiden ja vinkunoiden muodossa sekä painostavana, läpi levyn elävänä pulssina.
