PEARL JAM: Binaural

PEARL JAM
Binaural
Epic

Rockin mittakaavassakin lähes ennenkuulumattoman paskanviskonnan kohteeksi – pääosin niinkin suuren rikoksen kuin soittotaitonsa tähden – joutunut Pearl Jam ei ole enää yhtä relevantti ryhmä kuin vuoden 1993 verrattomalla kakkosellaan Vs. Mutta uutiskynnyksen ylittää tieto siitä, että rumpupallin toukokuussa 1998 miehittänyt Matt Cameron on omakätisesti auttanut bändiä luomaan lähes tuon klassikon veroisen kiihkeän albumin. Siinä missä Jack Ironsin letarginen soittotyyli upotti sekä rujon No Coden (1996) että hyvinkin potentiaalisen Yieldin (1998), Soundgardenissa pinnalle nousseen Cameronin etunoja saa Pearl Jamin taas kipunoimaan tutulla tavalla.
Kuudennen studiokiekkonsa viisikko on tuottanut yhdessä Mitchell Froomin sanchopanzana tutuksi tulleen ja omillaankin perin pätevän sekä originellin Tchad Blaken kanssa. Tämä on tyylilleen uskollisena paitsi retrottanut soundia entisestään, myös käyttänyt etenkin tila- ja rumpuäänityksissä auliisti binauraalista tallennusmenetelmää, jolla pyritään avarampaan ja luonnollisempaan stereokuvaan. Etenkin hampaansa kovin usein yhteen puristavan vokalisti Eddie Vedderin kuultavuuteen uusi ääniajattelu on raivannut tilaa positiivisella tavalla.
Cameronin tarkkaan rytmiin itsensä lukitseva basisti Jeff Ament nauttii korvinkuultavasti olostaan tämän jämäkän rumpalin rinnalla, ja niinpä kitaraduo Mike McCready-Stone Gossard saakin astua valmiin pöydän ääreen. Reilusti kolmenkympin paremmalle puolelle ennättäneet megaluokan muusikot kuulostavat harvoin niin innokkailta kuin tämä porukka esimerkiksi levyn avaavilla räjähtävillä Breakerfallilla ja Gods' Dicella. Jyrkempien biisien skooppia laventaa Cameronin punkahtava Evacuation, iisimpien kappaleiden lippulaivana purjehtii puolestaan Amentin Nothing As It Seems. Herkkuhetkiä tarjoavat myös Vedderin Insignificance ja Gossardin Rival.