Mitä pidempi aika 90-luvun alusta kuluu, sitä kulahtaneemmalta grunge kuulostaa. Aikanaan se oli virkistävä tuulahdus, joka flanellipaitojen ohella nosti pitkään pinnan alla kyteneen hikisen kitararockin vaihteeksi esiin. Samaan tapaan kuin punk kymmenen vuotta aiemmin, ei grunge kuitenkaan voinut sopeutua valtavirtaan, sillä kaupallisen menestyksen vaatimat myönnytykset olivat noiden antisankareiden ”tee se itse” -olemuksen ja periaatteidenkin vastaisia. Isot yhtiöt lypsivät suosion nopeasti loppuun julkaisemalla liukuhihnalta vesitettyjä versioita Seattlen alkuperäisistä angstiartisteista.
Grungen massasuosio syntyi ja kuoli Nirvanan mukana, mutta yksi aikakauden ja etenkin sen jälkeisen ajan suurimpia onnistujia on ollut Pearl Jam. Se on urheasti puskenut läpi nu metalin ja räpin valtavuodet, vaikka myyntiluvut ovat tasaisesti laskeneet.
Pearl Jamin pelastus oli, ettei bändi grungen kuihduttua yrittänytkään nykyaikaistaa soundiaan, vaan palasi levy levyltä pikemminkin ajassa taaksepäin lähemmäs juuriaan, eli kohti 60-luvun lopun proto-punkkia ja 70-luvun hard rockia. Rockin kontekstissa tämän voi mieltää myös pyrkimykseksi ajattomampaan soundiin. Nyt Pearl Jam palaa neljän vuoden levytystauon jälkeen nauttimaan kitararockin jälleen yhdestä nosteesta. Ja palaakin niin nälkäisenä, että toivoisi suosion tästä elpyvän.
On aina kiinnostavaa, kun pitkäikäinen yhtye nimeää albumin itsensä mukaan. Usein kyseessä on joko myöhemmin harha-askeleeksi osoittautuva tyylimuutos tai muusikoiden likinäköinen kuvitelma, että kyseinen levy on siihenastisen uran parhaiden puolien kiteytymä. Pearl Jamin tapauksessa jälkimmäinen vaihtoehto pitää yllättäen kutinsa, sillä kahdeksannella studioalbumillaan yhtye kuulostaa itsensä ja historiansa täydellisesti sisäistäneeltä. Poissa on paria edellistä levyä vaivannut tempoilu maanläheisen rockauksen ja eri suuntiin kurottelevan kokeilunhalun välillä.
Pearl Jam on albumina onnistunut juuri sen takia, ettei siinä ole mitään erikoista tai epätavallista. Se on yksinkertaisesti konstailematon, vahvalla tunteella läpi soitettu rocklevy. Tälle ajalle epätyypillisesti siinä ei ole mitään ironista tai keikaroivaa, ja yhtälailla poissa on grungen angstivaikerointi. Levyllä on toki vihaa ja aggressioita, mutta patoutuneen ahdistuksen sijaan se sykkii lämmintä, pidättelemätöntä energiaa.
Tuo energia on lähtöisin niin Eddie Vedderin laulusta, joka tuttuun tapaan tasapainoilee sortumisen rajalla sekä huutaessaan että huokaillessaan, kuin elämänsä iskussa olevasta bändistä. Mike McCreadyn ja Stone Gossardin kitarat rouhivat sointuja kuin itsestään ja väliin heitetään koukkuja ja soolonpätkiä täsmällisesti, mutta vailla minkäänlaista yrittämisen tuntua. Matt Cameronin rummut tarpeen mukaan joko vyöryvät tai rullaavat.
Myös biisimateriaali on tasalaatuista. Levyn avaa hienosti rymistelevä kolmikko Life Wasted, World Wide Suicide ja Comatose, joista etenkin viimeisen intensiteetti on hikeä tihkuvan tiukka. Big Wave puolestaan riffirockaa siihen malliin, että Hellacoptersin viimeisin levy tuntuu entistäkin kalseammalta.
Balladeissa on jylhyyttä, joka tuotannollisen suuruuden sijaan tulee jostain paljon syvempää. Pelkistettyä Parachutesia vie eteenpäin keinuva rytmitys ja 60-lukuinen melodia, kun taas stadionmainen Gone voisi istua Ten-debyytille (1991) Jeremyn kupeeseen. Ainoastaan Come Backin matelevat bluessävyt aiheuttavat notkahduksen.
Finaaliin saavutaan Inside Jobin kautta, joka kasvaa seitsemän minuuttinsa aikana uljaisiin mittoihin. Tekstikin saattaa maailman tilan puolesta koettua surua ja häpeää peilaavan levyn optimistiseen loppuun.
Intohimossaan yhtyeen ensimmäisiä levyjä muistuttava Pearl Jam on tiukka annos klassista kitararockia, ei enempää eikä vähempää. Mutta ei tätä kuunnellessa juuri muuta osaa kaivatakaan.
