Pearl Jamissa on aina kummastuttanut määrätynlainen ohuus. Tunteet ovat stadionluokkaa, mutta jokin toteutuksessa jättää aina vaikutelman pienestä pojasta isänsä kengissä.
Tämän livelevyn paria ensimmäistä raitaa kuunnellessa ymmärrän ensimmäistä kertaa hiukan siitä, mikä on tuonut bändille monia todella uskollisia ja antaumuksellisia faneja. Joe Strummer -laina Arms Aloft ja Worldwide Suicide yhdistävät toimivasti hoilauspunkia The Whon mammuttimaisuuteen. Jotkut vanhemmatkin tekeleet, joiden raivo on tuntunut pakotetulta, toimivat paremmin livenä. Animal sekä nopeutettu Jeremy tulevat mieleen, mutta yleisesti ottaen uudempia biisejä on hauskempi kuunnella kuin vanhoja. Ehkä Pearl Jam vielä joskus tekee sen klassikkolevyn.
Hauskaa ajatella, että tämä on ollut joskus vaihtoehtomusiikkia. Hauskaa on myös se, miten hyvin PILin Public Image toimii valtavirran stadionrockina. Mutta hauskinta on kyllä se, että Eddie Vedder kuulostaa välispiikeissä aivan Rocky Balboalta. Onko hänellä vieläkin se gorillanaamari mukana keikoilla ja kaupungilla?
Ei minusta vieläkään fania tullut, mutta ymmärrän kyseistä ihmisryhmää hiukan paremmin. Ja kaksi parasta biisiä ovat lainoja. Arms Aloft on sentään alkuperäistä parempi.
