PLUTONIUM 74: Pasilasta Kallioon

PLUTONIUM 74
Pasilasta Kallioon
Rapu Records

Vaikka sekä jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothin jorinoihin että silikonikaunotar Lola Odusogan mielipiteisiin on mahdoton suhtautua vakavasti, ovat he yhdessä asiassa oikeassa: vain raukka on rasisti. Saman viestin lähettää helsinkiläinen Plutonium 74 -ryhmä Pasilasta-biisinsä kertosäkeessä: "Fasistimaa/meidän bändin basisti kohta tarpeekseen saa/on syynä väärä väri." Kappaleessa rytmiä lyö akustinen kitara ja soolo-osuudet hoidetaan sutjakasti huuliharpulla. Tervehenkinen dylanismi tulee esiin monien muidenkin biisien puhelauletuissa sanaryöpyissä, joita ei ole edes yritetty laittaa riimiin tai mittaan.

Siinä missä tekstien tyylilajeina vaihtelevat leikkisä dada, arkitapahtumien selkeäsanainen kirjaaminen ja osuva yhteiskuntakritiikki, on myös Pasilasta Kallioon -levyn musiikkia hankala lokeroida. Kasioloven tyylikkäästä Pantse Syrjä -kitaroinnista on periaatteessa pitkä matka Audiovirta-kappaleen kuin alkeellisesta tv-pelistä sämplättyihin poksauksiin. Niin oudolta kuin se tuntuukin, Plutonium 74 tuntuu olevan samaan aikaan sekä Aavikon että Absoluuttisen Nollapisteen hengenheimolainen. Levyn ainoaksi turhaksi ja muuhun materiaaliin niveltymättömäksi raidaksi jää ikävästi nariseva Perusasioita, joka on liian lähellä Kapteeni Ä-nen luomureggaeta. Ja aivan kuin piruillakseen Plutonium 74:n pojat vetävät sen jälkeen niin makoisan kivierämaadubin, että siitä ei voi olla viehättymättä.

Kyseisen Putoaako poikamme taivaalta? -raidan kruunaavat villihanhen selässä taivaita tavoitteleva Nils Holgersson -viite, innoittunut trumpettisoolo ja etukenossa svengaamaan yltyvät jazz-rummut.

Ne auttavat muistamaan, että musiikkia voi tehdä täysin pyyteettömistä lähtökohdista.