PLUTONIUM 74: Peittoalueen ulkopuolella

PLUTONIUM 74
Peittoalueen ulkopuolella
Stupido

Matka Pasilasta Kallioon on lyhyt, mutta sen voi taittaa lukemattomin eri tavoin. Retki Porvoonkadun kautta Alppilaan on täysin toisenlainen kuin Aleksis Kiven katua tai Teollisuuskatua pitkin. Sörnäisten kautta saapuessaan taas voi päättää, matkatako metrolla, raitiovaunulla, kävellen vai bussilla, ja aina silloin tällöin joku harhailija saapuu ensin junalla keskustaan ja sitten keskustasta takaisin Kallion suuntaan. Plutonium 74 ei suoriutunut omasta reissustaan erityisen taloudellisesti: taipaleessa riitti mutkia ja sellaista vaeltelua, joka paljastaa vanhat kulmat arvaamattomassa valossa. Siksi yhtye onkin niin valloittava.

”On vaikea soittaa, kun kädet on poikki”, Ylermi laulaa, ”ja matka on pitkä.” Peräti viisi vuotta on kulunut pidetyn Pasilasta Kallioon -debyytin julkaisusta. Kun Muut jotka itkee avaa levyn rumpukoneen kevyellä puksutuksella ja teräskielisellä akustisella, aika haihtuu ilmaan. Ehkä yhtyeen nimi viittaakin radioaktiiviseen alkuaineen pitkään puoliintumisaikaan: oktetti kiinnittyy aikaansa niin heikosti, ettei murroksessa oleva viihdeteollisuus ole kyennyt jättämään jälkeään sen maailmaan. Alakerran orkesteri ja siihen eleettömästi sulautuva Kaisa meni diskoon laukkaavat jo niin tunnusomaisella tavalla, ettei yhtyeestä voi erehtyä.

Esikoista hallitummin rönsyilevä Peittoalueen ulkopuolella on monipuolisen orgaanista soitinnustaan myöten huolellisesti viimeistelty, väreistä tinkimätön tulkinta ensilevyn omintakeisista oivalluksista. Kymmenen kappaletta työntävät entistä selkeämmin etualalle Plutonium 74:n voimakaspiirteisen identiteetin. Kuin pakosta keskusteleva sanoitus virtaa pidäkkeettömästi luonnostelemaan maailmaa satumaisesta näkökulmasta, joka saa kaiken vaikuttamaan arkea ihmeellisemmältä. Hyvässä ja pahassa Plutonium 74 puristaa omalla hivenen oikukkaalla tavallaan vaihtelevistakin aineksista aina vain itsensä kuuloista, sinisilmäistä ja kuvallista dadaa.